Monikielinen mielikuvitus

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Aug 09, 2012 01:31 PM
Laura Kyllönen
referaatti teoksesta Kellman, Steven G.,
TRANSLINGUAL IMAGINATION University of Nebraska Press, USA, 2000

Translingualism and the Literary Imagination (1.luku)

Suurin osa maailman ihmisistä on vähintään kaksikielisiä. Onneksi osa heistä on kirjailijoita. Harva kirjoittaa hyvin. Vielä harvemmassa ovat ne ihmiset, jotka kirjoittavat hyvin toisella kielellä. Heitä kuitenkin löytyy, esimerkiksi runoilija Maria Tsvetaeva, Vladimir Nabokov ja Samuel Beckett.

Kun lapsi kasvaa monen kielen ympärillä, on vaikeaa todeta mikä niistä oikeastaan on äidinkieli. Afrikan ja Intian eliiteissä kasvaneet lapset oppivat usein eurooppalaisen kielen ja alkuperäiskielen samanaikaisesti, ja vaikka molemmilla on tietyt tarkoitukset, ei kumpikaan ole etusijalla ajallisesti tai sujuvuudessa. Ja koska kaikki kielet muuttuvat kokoajan, voisi ajatella kaikkien olevan monikielisiä liikkuessaan, jos ei kielen läpi, niin ainakin niiden mukana.

Monet ovat vaihtaneet kieltä joutuessaan maanpakoon, ja aikuiselle onkin todella vaikeaa saavuttaa sujuvuus ja lähes täydellinen hallinta vieraalla kielellä, jota tarvitaan loistaakseen kirjallisuudessa. Monet ovat kuitenkin pitäytyneet omassa äidin kielessään vaikka he asuvatkin tuhansien kilometrien päässä paikasta jossa sitä kieltä puhutaan. Esimerkkejä näistä, jotka ovat pitäytyvät uskollisina omalle äidinkielelleen, on Federico Garcia Lorca, joka kirjoitti espanjaksi asuessaan New Yorkissa ja Ernest Hemingway kirjoitti englanniksi Pariisissa.

Mutta 1900-luvulla on nähty myös päinvastaista, kirjailijoita, jotka kirjoittavat toisella, kolmannella tai jopa neljännellä kielellään ilman, että he ovat muuttaneet minnekään. Joseph Conrad ja Samuel Beckett kirjoittivat muulla kun omalla äidinkielellään.

Kolonialismi, sodat ja lisääntyvä liikkuvuus sekä vieraantumisen esteettisyys (aesthetics of alienation) ovat kaikki yhdessä auttaneet luomaan monikielisen kirjallisuuden kaanonin.

Suurin muutos Euroopan kulttuurissa tapahtui sen jälkeen kun paikalliset kansankielet syrjäyttivät latinan. Se ei kuitenkaan ollut vaivaton prosessi. Monet monikieliset kirjailijat puolustivat kansankieliä, sillä he kaikki halusivat kielellisen vapauden, jonka latinan syrjäyttäminen toi mukanaan.

Monet monikieliset ovat pikkutarkkoja kirjoittaessaan, muun muassa siitä syystä, että he tietoisesti työskentelevät vierailla materiaaleilla (kielillä). Mutta vakiintuneet ilmaukset tuottavat monelle myös ongelmia. Joidenkin monikielisten kirjailijoiden teksteissä näkyy kuitenkin kirjailijoiden ääntämistavat (accent), joista osa ei koskaan pääse eroon. Ne näkyvät esimerkiksi käännöslainoina, tai kun kirjailija ajattelee yhdellä kielellä mutta käyttää toisen kielen ilmaisutapaa.

Monikielisyys on työläämpää runoilijalle tai novellistille, joille yksittäiset sanat ovat tärkeimpiä työkaluja kuin romaanikirjailijalle tai näytelmäkirjailijalle, jotka pystyvät kääntämään huomion kielioppivirheistä vangitsevilla juonenkäänteillä ja henkilöhahmoilla ja joille kieli on vain apuväline.

Monikieliset kirjailijat voidaan jakaa kahteen kategoriaan; niihin, jotka ovat kirjoittaneet tärkeitä teoksia enemmän kuin yhdellä kielellä (ambilinguals), tai niihin, jotka ovat kirjoittaneet tärkeitä teoksia vain yhdellä kielellä, mutta joka on muu kuin heidän äidinkielensä (monolingual translingual). Esimerkkejä edellisestä ovat mm. Samuel Beckett (englanti ja ranska) ja Milan Kundera (tshekki ja ranska). Joseph Conrad ja Salman Rushdie ovat esimerkkejä jälkimmäisestä. Kamala Das on nostanut esille kysymyksiä valinnan roolista toisen kielen omaksumisesta. Valitseeko kirjailija kielen vai kieli kirjailijan? Harkituimmat kahdella kielellä kirjoittajat ovat niitä, jotka kirjoittavat saman tekstin uudelleen toisella kielellä. Vladimir Nabokov teki tämän Lolitan kanssa; hän kirjoitti sen englanniksi ja myöhemmin kirjoitti sen uudelleen venäjäksi. Tällaisten teoksien tarkempi tutkiminen kertoisi varmasti paljon luovasta prosessista ja eri kielien ilmaisuvoimasta.

Koodien vaihtelu (code-switching) on yleistä kaksikielisten kesken ja kirjailijoiden, jotka käyttävät kieltä ilmaistakseen oikeaa puhetta, he luovat sisäisesti kaksikielisen tekstin. Usein vaihtelu tapahtuu puhekielen ja muodollisen kielen tai alueellisen- ja virallisen kielen kesken.

Luku 2 Porqui Translingual

Monikielisten kirjallisuutta kutsutaan usein siirtolaiskirjallisuudeksi. Moni kirjailija on omaksunut uuden kielen siirtolaisuuden kautta. Useimmat heistä, eivät kuitenkaan ole valinneet siirtolaisuutta, vaan ovat erinäisten tapahtumien takia joutuneet muuttamaan kotimaastaan. Ja onkin tavallista, että erityisesti nuoret siirtolaiset loistavat omaksumassaan uudessa kielessä. Monikielisyys ei ole kuitenkaan aina itsenäisyyden ilmaus. Mutta tahallista monikielisyyttä ovat erityisesti monikieliset pilat ja huijaukset kuten esimerkiksi J.R.R. Tolkienin keksimät haltijakielet tai Klingon sanakirja, jonka Marc Okrand loi Star Trekkiin. He molemmat loivat täysin uudet kielet.
Monelle vieraalla kielellä kirjoittavalle uuden äänen löytäminen tarkoittaa myös uuden itsensä löytämistä. Siksi onkin yleistä, että monikieliset kirjailijat keksivät itselleen uuden nimen uuden kielen myötä. Tämä osoittaa uuden identiteetin löytymistä kielen kautta.

Monelle kirjailijalle muulla kuin omalla äidinkielellä kirjoittaminen tarkoittaa etäännyttämistä tekstistä. Joillekin on vaikeaa kirjoittaa rakastamistaan ihmisistä kielellä jota he ymmärtävät. Kirjailija ikään kuin vapautuu yhteisönsä rajoitteista. Loukkaukset, kiroukset ja rivoudet, samoin kun rakkaus ja kunnioitus, on helpompi kuvata vieraalla kielellä, joka ei ole niin lähellä. Monet englanninkielisetkin käyttävät ennemmin sanoja merde tai te amo kuin englanninkielisiä vastineitaan.

Venäläiset formalistit pitävät vieraannuttamista yhtenä kirjallisuuden tärkeimpänä ominaisuutena. Monikielisille kirjailijoille vieraannuttaminen on tärkeä osa kirjoittamista vieraalla kielellä.

Luku 3 Translingual Africa

Kielen valinta on yleensä käytännöllinen väline, kirjailija käy läpi eri välineitä joista hän valitsee parhaan joka sopii juuri siihen tarkoitukseen. Jacob Gordin kirjoitti alun perin venäjäksi. Kun hän muutti Yhdysvaltoihin, hän alkoi kirjoittaa Yiddishin kielellä, koska sillä kielellä hän tavoitti parhaiten työväenluokan juutalaiset. Kieli on sosiaalinen ilmiö. Se toimii myös poliittisen vallan instrumenttina. Monikielisissä valtioissa kielen valinnalla on lähes aina poliittisia vaikutuksia. Ne, jotka kirjoittavat esimerkiksi baskin tai gaelin kielellä torjuvat kulttuurisen ja poliittisen kielen hegemonian, joka sitoutuu yleensä heidän ensimmäiseen kieleen.
Suurten kielten valinta tarjoaa kirjailijoille kuitenkin kansainvälistä arvostusta, paljon lukijoita ja eri tyylien ja genrejen repertuaareja, joita alkuperäiskielillä ei ole.

Monille afrikkalaisille kirjailijoille englanninkielen käytöllä kirjallisena välineenä on hyvin vieraannuttava vaikutus. Se luo uuden identiteetin, joka on erillinen sekä alkuperäiskulttuurista että hallitsevasta englanninkielisestä kulttuurista. Poliittiset vaikutukset enemmän kuin esteettiset, vaikuttavat vahvasti siihen, että postkolonialisti kirjailijat kehittävät yhä monikielisyyttä.

Kolonialismi ja epäjärjestys ovat pakottaneet monet afrikkalaiset kirjailijat ympäri mannerta ja diasporaa kirjoittamaan jollain muulla kun heidän omalla äidinkielellään.

Kuuluisimpia afrikkalaisia monikielisiä kirjailijoita ovat Chinua Achebe, Breyten Breytenbach, André Brink, Andrée Chedid, Buchi Emecheta. Myös Karen Blixen on yksi kuuluisimmista kirjailijoista joka on tullut Afrikasta. Hän oli myös monikielinen ja kirjoitti sekä englanniksi että äidinkielellään tanskaksi. Hänen on sanottu kirjoittaneen englanniksi saadakseen vapautuksen etäännyttämällä itsensä kielestä, ja saadakseen kirkkaamman yleiskuvan sekä pysyäkseen anonyyminä.

Kuten kaikelle muullekin myös monikielisyydelle löytyy vastustajia. Akinwumi Isola vetoaa kirjailijoiden uskollisuuteen äidinkieltä kohtaan. Vaikka historialliset tilanteet vaikuttavat paljon siihen minkä kielen kirjailija valitsee, hänen mielestään heillä pitäisi olla kuitenkin myös moraalinen velvollisuus äidinkieltään ja sitä kirjallisuuden alaa kohtaan, joka heitä on alun perin inspiroinut. Akinwumi Isolan mukaan kaikki kielet ansaitsevat oman kirjallisuuden ja kaikkien kirjailijoiden, jotka puhuvat tiettyä kieltä pitäisi antaa jotakin takaisin sille kielelle. Ajatus siitä, että monikielisyys on kielellinen maanpetos, on tyypillisesti afrikkalainen, sillä monikielisissä kolonialisti yhteisöissä kielet olivat järjestäytyneet hierarkkisesti.

Lähde: Kellman, Steven G., Translingual Imagination, University of Nebraska Press, USA, 2000