Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Yksityisestä kirjoittaminen 1600 ja 1700 l

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Dec 10, 2013 03:39 PM

 

Omassa huoneessa. Yksityiselämän historiaa renessanssista valistukseen (toim. Philippe Aries, George Dubs, Roger Chartier)

Madeleine Foisil: Syvimmästä sisimmästä kirjoittaminen

Madeleine Foisil on tutkinut 1600- ja 1700-luvun muistelmia, päiväkirjoja ja perhekronikoita. Niiden avulla hän on tarkastellut yksityiselämään suhtautumista kyseisellä aikakaudella, jolla ei oltu tietoisia yksityisestä minästä sellaisena kuin se nykyään käsitetään. Foisil on tarkastellut sitä, mitä yksityiselämästä on kirjoitettu ja mitä on pidättäydytty kirjoittamasta.

Muistelmat oli aina tarkoitettu julkaistaviksi. Muistelmien kirjoittajat kertovat usein julkisista tapahtumista, joissa he ovat olleet osallisina toimijoiden tai etuoikeutettujen silminnäkijöiden roolissa. Muistelmien kirjoittajat voivat keskittyä kertomaan julkisista henkilöistä ja heidän teoistaan tai ylistää teoksessa omaa mainettaan. Etenkin 1600-luvun muistelmat ovat läheisiä historiankirjoitukselle, ja ne sisältävät hyvin vähän tai ei lainkaan yksityiselämää. Foisil painottaa, että historialliset muistelmat ja omaelämäkerrat ovat eri genrejä. Historiallisissa muistelmissa painopiste on historiallisissa tapahtumissa, jolloin henkilökuvaus saa sivuroolin. Omaelämäkerta kehittyi paljon historiallisia muistelmia myöhemmin ja se painottuu - päinvastoin kuin historialliset muistelmat - henkilökohtaiseen kokemukseen olemassaolosta ja persoonallisuuden kehittymisestä.

Perhekronikat ja päiväkirjat olivat yleisiä 1600- ja 1700-luvuilla. Foisil viittaa moniin tutkimuskohteisiinsa käyttäen sekaisin molempia termejä. Perhekronikoihin tai päiväkirjoihin kirjoitettiin lyhyesti ja toteavasti tapahtumien häivähdyksiä. Kertomista ja kuvailemista esiintyi vähän. Jokainen perhekronikka oli aihepiiriltään erilainen. Perhekronikat olivat kuitenkin usein pääasiallisesti tilikirjoja. Silloinkin kun ylös kirjattiin perhepiirin tai kyläyhteisön tärkeitä tapahtumia, ilmaisujen niukkuus ja uskoutumisen puute säilyi perhekronikoita yhdistävänä tekijänä. Foisil huomauttaa, että katkonaisia merkintöjä lukiessa on otettava huomioon, että vaiteliaisuus on osa aineiston luonnetta ja joitakin asioita täytyy etsiä rivien välistä. Toisenlaisiin dokumentteihin vertaaminen auttaa ymmärtämään perhekronikoiden aukkokohtia, jotka johtuvat aikakauden hienovaraisuudesta.

Philippe Ariesin mukaan keskiajan lopulla elettiin maailmassa, jossa ei erotettu toisistaan yksityistä eikä julkista. Foisil tarkastelee tätä ilmiötä Gilles de Goubervillen päiväkirjan kautta. Gouberville on kirjoittanut päivittäin kokemistaan sosiaalisen elämän tapahtumista. Hänen päiväkirjoistaan käy ilmi, että ympäristö määrittyi ihmisille sosiaalisuuden kautta, eikä yksityiselämälle ollut aikaa eikä paikkaa. Ihmiset eivät näin ollen vaivautuneet, vaikka joku olisi saapunut heidän makuuhuoneeseensa varhain aamulla ennen ylösnousua - nykyisin intiimiksi koettuun paikkaan ja nykyään intiimiksi koettuna aikana. Sosiaalisuus oli Goubervillen päiväkirjan mukaan tärkeässä asemassa myös sairauden ja kuoleman hetkillä. Näihin vastoinkäymisiin liittyvät tunteet eivät olleet yksityisiä, vaan osa kyläyhteisön elämää. Sairaita autettiin niin kuin parhaiten voitiin ja lohdutettiin lahjoilla, kuoleville pidettiin seuraa ja heitä käytiin tervehtimässä vielä kuoleman jälkeen.

Sosiaalisen elämän keskiössä oli perhe, josta kuitenkin ranskalaisissa perhekronikoissa kirjoitettiin hienotunteisesti ja niukkasanaisesti. Vaimon ominaisuuksista ja hänen kanssaan toimeen tulemisesta on kirjoitettu hyvin vähän. Tunteenpurkaukset ja rakkaus vaimoa kohtaan on laitettu paperille vain vaimon kuoleman tai vaikean synnytyksen jälkeen. Myöskään lasten persoonallisuuksista tai kiintymyksestä lapsiin ei juurikaan kirjoitettu. Sen sijaan ylös kirjattiin synnytykset ja lasten kastamiset, sekä lasten aiheuttamat materiaaliset kulut. Toisinaan lapsista käytetyt lempinimet kertovat heitä kohtaan tunnetusta hellyydestä. Kuolleista lapsista oli tapana kirjoittaa hyvin lyhyesti. Kun Henri de Campion vuodatti harvinaisella tavalla hellyyden tunteistaan kuollutta tytärtään kohtaan, hän kirjoitti samalla olevansa tietoinen lasta kohtaan osoittamiensa voimakkaiden tunteiden - ja niistä kirjoittamisen - sopimattomuudesta. Kaiken kaikkiaan perhekronikkaa, joka toimi samalla tilikirjana, ei pidetty oikeana paikkana surun purkauksille, joita kuitenkin esiintyi runsaammin samoilta ajoilta säilyneissä kirjeissä.

Englantilaiset päiväkirjat eroavat ranskalaisista ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin naisten tehtävät on kuvattu englantilaisissa päiväkirjoissa paremmin, ja naisten kirjoittamia päiväkirjoja löytyy myös Englannista enemmän - kun niitä Ranskasta löytyy tuskin lainkaan. Toiseksi englantilaisten päiväkirjoissa häveliäisyys ja varautuneisuus eivät olleet yhtä merkittävässä osassa. Englantilaiset päiväkirjat antavat aavistuksia aviollisen elämän ongelmista ja toisaalta avioliiton intiimimmästä puolesta, makuuhuoneessa vietetystä ajasta ja syrjähypyistä. Vaimon sairauden ja kuoleman yhteydessä hänen korvaamaton läsnäolonsa tulee esiin teksteissä samalla tavoin kuin Ranskassakin, mutta englantilaisien päiväkirjojen sivuilla kuvataan myös vaimon puutteita. Lapsiakin kuvataan monipuolisemmin, kerrotaan millaisia he olivat ja millaisia iloja tai harmeja he vanhemmilleen tuottivat.

Ruumis voi esiintyä teksteissä liikkuvana ruumiina, julkisena ruumiina, huomiota herättävänä ruumiina tai yksityisempänä, säädyttömänä tai sairaana kehona. Ranskalaisissa perhekronikoissa ei ole luottamuksellisia tietoja sairaasta ruumiista eikä seksuaalisuudesta. Ohimenevät suhteet ja seksiseikkailut pysyivät salaisuuksina, ja perhekronikat antavat kuvan vain historiattomasta ja idyllisestä avioelämästä. Naimaton Gilles de Gouberville tarjoaa poikkeuksen tähän sääntöön: hän on merkinnyt ylös tapaamisiaan naisten kanssa, tosin käyttäen kreikkalaista kirjoitustapaa salakielenään. Tietoisuus sairaasta ruumiista ilmestyi ensin englantilaisiin päiväkirjoihin, jotka olivat rikkaudessaan ja vapautuneisuudessaan ranskalaisia edellä. Ruumista, sen sairautta, kipuja ja toimintoja kuvailtiin yksityiskohtaisesti ja huolestuneesti - ei vielä sillä narsistisella katseella, joka kehoon luotiin myöhemmissä intiimeissä päiväkirjoissa.

Ranskassa julkisuuden henkilö oli usein lähtökohtana rikkaimmille yksityiselämästä kertoville teksteille. Ludvig XIV:n lääkäri kuvaa hänen sairauksistaan asioita, joihin yksikään toinen teksti ei olisi saanut lupaa. Kuningas ei tuskallisesta tilastaan huolimatta vapautunut hallitsijan tehtävistä, vaan joutui hoitamaan ne epätavallisissa olosuhteissa. Kuninkaan terveydentilan ja valtion johtamisessa tehtyjen virheiden osuminen yhteen antavat syyn olettaa, että yksityinen ja intiimi sekoittui julkiseen elämään ja historiankulkuun vuoden 1685 tienoilla. Toisaalta julkiset tapahtumat, kuten väsyttävät sotaretket, vaikuttivat vuorostaan kuninkaan terveyteen. Näin julkinen ja yksityinen kietoutuivat toisiinsa.

Lääkäreiden ja palvelijoiden kirjoittamat päiväkirjat tavoittivat epätavallisella tasolla  toisen ihmisen yksityiselämän ja intimiteetin. Esimerkin tästä tarjoaa lääkäri Jean Heroardin Ludvig XIILn lapsuus- ja nuoruusvuosia käsittelevä päiväkirja. Heroardin päiväkirjamerkinnät kuvaavat prinssin terveyttä, ruumiillista hygieniaa, aterioita, liikuntaa, päivien kulkua, fyysistä ja sosiaalista kasvuympäristöä, sekä prinssin kehitystä.  Päiväkirja paljastaa pikku-prinssin hoidosta yksityiskohtia, joihin yksikään toinen teksti ei olisi tohtinut kajota, mm. lapsen huonon hygienian ja tästä aiheutuvan syyhyn kuvauksia. Heroard kertoo myös lapsen perehdyttämisestä seksuaalisuuteen leikkien avulla ja valmistamista tulevaan osaansa seuraavien kruununperillisten siittäjänä. Päiväkirjassa sivutaan myös kuningasparin, prinssin ensimmäisien kasvattajien, muiden palvelijoiden ja kokonaisen kyläyhteisön elämää. Tästä huolimatta päiväkirja on erityisesti syntyajankohtaansa nähden erikoinen, koska se kuvaa prinssin yksityiselämää ja julkinen elämä esiintyy siinä lähinnä sivumainintoina.

Jean de Mailleferin perhekronikan kirjoitustyylissä yhdistyvät kronikoiden hillitty kirjoitustyyli ja omaelämäkerrallisuus. Maillefer on kirjannut ylös ajatuksiaan kirjallista idoliaan Montaignea jäljitellen. Hänen päiväkirjastaan voi aistia häivähdyksen modernin päiväkirjan intiimiyttä.

 

Jean Marie Goulemot: Kirjalliset käytännöt eli yksityisen julkaiseminen

Keskiajalla ei tunnettu yksityisen elämän käsitettä. Keskiaikainen kirjallisuus oli pääasiallisesti luonteeltaan suullista ja julkista, eikä sen kirjoittamista ymmärretty yksilölliseksi toiminnaksi. Teokset kirjoitettiin usein tilaustyönä; kirjoittajan oli palveltava yhteisöä, joka antoi oikeutuksen teoksen olemassaololle. Sekä keskiaikaisen kirjallisuuden esitystilanteet että teosten tematiikka viittasi ensisijaisesti kollektiiviseen, vaikka tämä näkökulma ei välttämättä nykylukijoille avaudukaan. Yksi esimerkki kollektiivisuudesta on keskiaikaisten teosten pääasiallisesti uskonnollinen luonne, jonka kautta näkyy erityisen ja yleisen yhdistyminen.

Goulemot kirjoittaa, että 1600-luku oli valtion muodostumisen aikaa, jolloin yhteiskunta koki syvällisen muutoksen. Julkisen tilan rinnalle syntyi yksityinen tila jokaisella sosiaalisen tai kulttuurisen käytännön alueella. Kaupunkiympäristössä avoimien sosiaalisten toimintojen vastapainoksi muodostettiin suljettuja, yksityisiä asumistiloja. Makuuhuone levon ja yksityisyyden tilana on peräisin tältä aikakaudelta. Protestantismi korosti yksilöllistä suhdetta Raamatun kanssa, ja kirkon julkisten rituaalien rinnalla elivät rukous ja omatunnon tutkiskelu. Uudella ajalla julkisen elämän käyttäytymissäännöt muuttuivat häveliäämmiksi, ja niitä yritettiin yhdenmukaistaa ja levittää laajalle kohteliaisuusoppaiden avulla. Ruumiillisuudesta tuli hyvin salailtua, ja uusiin käytöstapoihin kuului salailun lisäksi pidättäytyvyyden ja kieltäymyksen vaateita. Sosiaalisesta ja julkisesta tilasta karsittiin myös luonnollista käyttäytymistä.

Kirjallisuus sopeutui osittain uusiin kohteliaisuussääntöihin, jolloin tahdikkuudesta ja pidättyväisyydestä tuli myös kirjallisuuden normeja. Teatterissa laaja säännöstö pyrki estämään yksityisestä elämästä puhumisen klassisen ajan komedioissa ja tragedioissa. Näytelmien kielen oli oltava hienostunutta, eikä katsojaa haluttu tapahtumien myötä saattaa tirkistelijän tahdittomaan asemaan. Yksityisen paljastamisen tuli toimia vain keinona esittää universaaleja ja ajattomia intohimoja, ja paheet käsitettiin paheiksi niiden sosiaalisista seurauksista käsin. Kun yksityinen tuska pyrittiin taiteessa kätkemään arvokkuuden alle, runoilijakuva muuttui. Inspiroituneesta hahmosta tuli viisasteleva, groteski ja naurettava persoona, uusiin kohteliaisuussääntöihin taipumaton moukka. Runoilijan persoona ja omat kokemukset eivät enää riittäneet lyriikan kirjoittamisen oikeutukseksi.

1700-luvulla suositut utopia-aiheiset romaanit maalailivat kuvia yhteiskunnasta, joka sääteli ihmisten elämää kehdosta hautaan. Kasvatus oli kollektiivista. Kukaan ei koskaan ollut yksin, vaan kaikki elämän toiminnot - jopa parittelu - suoritettiin yhteisön katseen alla. Utopistinen yhteiskunta oli luonteeltaan totalitaristinen. Valtio valvoi järjestystä ja yksityisyyden puuttuminen helpotti järjestyksen valvontaa. Sikäli kun yksityistä aluetta tuon ajan utopioissa käsiteltiin, sitä ei ymmärretty valtiolta valloitetuksi vapauden alueeksi, vaan alueeksi, jonka kautta moraaliltaan arveluttava yksilö eristäytyi muista ihmisistä. Taustalla oli käsitys, jonka mukaan sosiaalinen asema määräsi ihmisen moraalisuuden ja käyttäytymisen.

Toisaalta klassismin aikana kirjallisuuden kentälle ilmaantui sellaisia uusia tulokkaita kuin yksityinen päiväkirja, muistelmat ja ensimmäisen persoonan romaani. Yksityisestä minästä tuli kirjallisuuden uusi, tärkeä muuttuja. Uudet teemat ja kerronnan uudet muodot kietoutuivat yhteen kirjoittamisen uuden oikeutuksen kanssa. Klassismin aikana muodostunut yksityinen tila voidaan nähdä välttämättömänä suojautumiskeinona uusien sosiaalisen kanssakäymisen muotojen yhteiskunnassa. Kirjallisten käytänteiden murros alkoi toden teolla Michel de Montaignesta, joka ei julistanut ajattelevaa minäänsä vain kaiken tietonsa perustaksi, vaan myös ajattelunsa etuoikeutetuksi aiheeksi. Vallalla olevien käsityksien mukaan omaan itseen kiinnitetty huomio vaikutti naurettavalta tai tyhjänpäiväiseltä, jopa syntiseltä, joten Montaignen kirjoitukset olivat uraa uurtavia.

Muistelmien kirjoittamisesta oli tullut muodikasta 1500-luvulta lähtien. Aluksi muistelmia kirjoitti sosiaalinen eliitti, ihmiset, jotka olivat osallistuneet tunnettuun historiaan ja jotka muistelmissaan pyrkivät oikeuttamaan roolinsa sivustakatsojina tai toimijoina. Muistelmille tyypillisesti henkilökuvaus rajattiin julkisen alueelle. Muistelmat loppuivat siihen, mistä yksityinen ja intiimi alkoivat. Lukijan annettiin tavallaan ymmärtää, että julkisen toisella puolen ei ollut mitään kerrottavaa, ei ainakaan mitään mielenkiinnon arvoista. Toisaalta muistelmien sivuhenkilöistä ja heidän toimistaan saatettiin paljastaa meheviä paljastuksia, jotka antoivat päinvastaisen käsityksen.

1600- ja 1700-lukujen kirjallisuudelle oli ominaista yksityisen esiin tuominen. Niin sanotuista salaisista tarinoista tuli hitti. Alettiin uskoa, että julkisista tapahtumista oli olemassa kätketty puoli, joka sitä paitsi oli julkista totuudenmukaisempi ja selitti pätevämmin historian kausaalisuhteita.

Päiväkirjat painottivat muistelmia enemmän yksityistä kokemusta kollektiivisesta. Sanotun totuudellisuus oli päiväkirjoissa yhtä taattua kuin kirjoittajien henkilökohtaiset mielipiteet. Toisin kuin muistelmia, päiväkirjoja ei oltu tarkoitettu julkaistaviksi. Päiväkirjojen kirjoittaminen yleistyi 1600-luvulla, jolloin syntyivät kaupunkilaisten pitämät päiväkirjat, matkapäiväkirjat ja perhekronikan laajentunut muoto. Tuolloin oltiin kuitenkin vielä kaukana intiimin päiväkirjan tyylistä, joka teki kirjoittajasta kirjoittamisen aiheen.

1700-luvulla romaaneihin liittyi kirjoittamistapa, joka pyrki tekstin totuusvaikutelman vakiinnuttamiseen. Romaanien esipuheissa viitattiin käsikirjoitusten tai kirjeiden löytymiseen ullakkohuoneista, ja kirjoittaja määriteltiin tekstien jäljentäjäksi tai toimittajaksi. Kirjeromaanien kiinnostavuus liittyi kirjeenvaihtoon ilmiönä liittyvään ehdottomaan intiimiyteen. Kaiken kaikkiaan prologeissa vedottiin siihen, että ylös kirjoitettuja asioita ei ollut tarkoitettu julkaistaviksi. Suullista kerrontaa ja välitöntä kanssakäymistä jäljittelevät ensimmäisen persoonan romaanit yleistyivät. Romaani saattoi esittää olevansa totuudenmukainen, koska se oli kirjoitettu spontaanin puheen ja keskustelun muotoon. Erilaisin keinoin romaanille pyrittiin luomaan intiimiyden aura ja tähän liittyvä todenmukaisuuden illuusio.

Filosofian suhde todellisuuteen muuttui. Aiemmin oli uskottu, että totuus oli löydettävissä järjen avulla tai Jumalan innoittamana. Jean-Jacques Rousseau esitti, että maailmasta saattoi kertoa totuuden vain eristäydyttyään maailmasta. Filosofien tuli olla vapaita ja riippumattomia, he eivät saaneet tavoitella yleisömenestystä ja taipua yleisiin mielipiteisiin. Rousseau alkoi ensimmäisenä tarkastella filosofin yksityiselämää, tekoja ja ajatuksia. Hän ymmärsi moraalin sosiaalisen sijasta yksityisen kautta: moraaliin liittyi tietoisuus minän viattomuudesta. 1800-luvulla levisi laajalle Rousseaun alulle panema käsitys, jonka mukaan totuuden kriteerit eivät olleet johdettavissa ulkoisista normeista, vaan intiimin vakaumuksen ja intuition kautta.

Yksityisen minän kautta löytyvän totuuden käsitykseen liittyi omaelämäkerrallisen kirjallisuuden kehittyminen. Rousseau kirjoitti omaelämäkertaa, joka ei ollut riippuvainen biografisista sattumuksista, vaan pyrki paljastavaan ja häpeilemättömään itseanalyysiin, jonka tarkoituksena oli ihmisluonteen paljastaminen - ja toisaalta itsetuntemuksen saavuttaminen itsetutkiskelun kautta sekä muistoista nauttiminen. Rousseau alkoi kirjoittaa siitä, mistä oli totuttu vaikenemaan. Hän antoi painoa intiimille minälle ja yksilölliselle kokemukselle olemisen luonteesta. Yksityisen ja julkisen elämän raja hämärtyi.

1700-luvulla erotiikka oli oleellinen osa kirjallisuuden kuvaamaa yksityistä aluetta. Pornografinen kirjallisuus asetti lukijan tarkkailijan tai tirkistelijän asemaan, joka osaltaan kertoo lukemisen muuttumisesta yksilöllisemmäksi ja jopa kätketyksi. (Teosten alussa muistutettiin lukijan asemasta kuvaamalla tilannetta, jossa tarinan sankari yllättää kuhertelevan pariskunnan.) Seksuaalisuus oli ajan julkisessa elämässä tabu, ja voidaan esittää kysymys, viittasiko pornografian suosio ruumiillisen rakkauden vähemmän häveliään näyttämisen kaipuuseen.

Runoilija Ronsardin lyriikka tarjoaa esimerkin ruumiin aseman muuttumisesta kirjallisuudessa. Kärsimysten ja ruumiin rappeutumisen kuvaus kuului keskiajalla julkiseen alueeseen ja kirkkotaiteeseen. Ronsardin runoissa kuoleman lähestyminen koetaan intiimiksi ruumiin rappeutumiseksi, eikä hän viittaa lainkaan kristilliseen yhteisöön.

Noora Okkonen