Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Lyijykynän lähtölaskenta (lukiossa)

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos tiistai 22. lokakuuta 2013, 21.26
Outi Kallionpää: Lukion kirjoittamisen opetus uudistuspaineen alla

Lähde: Outi Kallionpää 2011 :”Lyijykynän lähtölaskenta alkanut?– lukion kirjoittamisen opetus uudistuspaineen alla” Artikkeli teoksessa Kajannes (toim.) : Ymmärrys hoi! Kirja , läppäri ja muuttuva oppiminen. s. 86-89. Kustannusosakeyhtiö HAI.

 

”Onks pakko käyttää lyijykynää ja pyyhekumia, jos ei ole?” Tällä ja lukuisilla muilla yhtä kipakoilla kysymyksillä aloittelemme lukion kolmoskurssin äidinkielen ja kirjallisuuden esseekirjoitustuntia. Kun konseptipaperit ja tehtävävihot on vihdoinkin saatu jaettua ja lyijykynät teroitettu, pitäisi opiskelijoiden alkaa tuottaa ruutupaperille neljän sivun aineistoesseetä, yhtä keskeisintä lukiokirjoittamisen tekstilajia. Opettajan ominaisuudessa annan ryhmälle vielä tutun viime hetken ohjeistuksen: ”Muistakaa lähdeviittaukset, oma persoonallinen ilmaisu ja tekstin vaiheittainen kehittely. Aikaa kirjoittamiseen on tänään kaksi 75 minuutin tuntia. ”

 

Hetkinen, jokin ei nyt aivan täsmää. Tarkemmin ajateltuna tehtävähän on täysin mahdoton, todellinen mission impossible. Vanhan ajan ainekirjoitusmuotilla pitäisi tuottaa postmodernin ajattelun helmi, henkilökohtaisella vaiheittaisella prosessilla tuotettu kirjoitelma, joka on sekoitus uusinta tietoa ja kirjoittajan omaa pohdintaa – vielä mahdollisesti kaunokirjalliseen tyyliin ilmaistuna.

 

Ensimmäiset ongelmat tehtävän suorittamisessa ovat aika ja paikka. Lähes kaikki lukion äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjat pursuavat kuvausta kirjoittamisen prosessista, jonka tärkeimmät vaiheet ovat ideointi, tekstin kehittely, kirjoittaminen, editointi, palaute ja julkaisu. Teoriatiedon puutteeseen kirjoittaminen ei siis ainakaan tyssää, vaan pulmana on kirjoittamisen yksilöllisyys: Toinen käyttää ideointiin kaksi minuuttia tai ideoi kirjoittaessaan, toinen taas vaatii tunteja ajatustensa sulattelun. Yksi kirjoittaa nopealla käsialalla ja korjaa kirjoittamansa jokaisen lauseen jälkeen, toinen taas tekee hitaan luonnoksen, kirjoittaa koukeroisella käsialalla verkalleen varsinaisen tekstin ja alkaa sitten oppikirjojen ohjeiden mukaisesti tehdä kielenhuoltoa. Koska nopeus ei korreloi kirjoituksen laadun kanssa eikä paras teksti yleensä ole sillä, joka käyttää optimaaliset 150 minuuttia kokonaisuutensa valmisteluun, voi maalaisjärjelläkin todeta, että tiukka aikarajaus ei auta tekstin syntymisessä.

 

Myös luokkahuone kirjoittamisen ainoana ympäristönä on ongelmallinen; kuinka moni luovaa kirjoitustyötä tekevä aikuinen suostuisi työskentelemään epämukavassa ja ahtaassa tuolirivistössä neljänkymmenen kollegansa kanssa, joista yksi rummuttaisi pöytää, kymmenen supattelisi keskenään ja yhdeltä olisi aamulla unohtunut vaihtaa sukat? Luokkahuoneen korokkeella istuvan opettajan, tai ideaalisti ”kirjoittamisprosessia henkilökohtaisesti ohjaavan tutorin”, aika kuluu lähinnä papukaijamaiseen toisteluun kirjoitusrauhan tärkeydestä. Ja niinpä suurin osa yleensä kysyy välituntikellon kilahtaessa lupaa jatkaa tekstiään kotona. Kun tuhruiset paperit sitten joskus muistetaan palauttaa, opettaja merkitsee punakynällä kielivirheet ja ehkä raapustaa loppuun jonkun kannustavan virkkeenkin. Minne jäivätkään kirjoitusprosessin keskeiset vaiheet, kuten palautteenanto prosessin aikana, uudelleenkirjoitus ja julkaisu?

 

Toinen merkittävä ongelma on tiedon hankinta ja työstäminen. Kouluajattelu lähtee usein vielä siitä, että on olemassa tiedonlähteitä, lähinnä oppikirjoja, joista opiskelijan on tarkoitus siirtää tietoa omaan päähänsä mahdollisimman tehokkaasti. Esseen kirjoittamisessa tätä tietovarastoa ohjeistetaan usein käytettäväksi heti tekstin alussa vaikkapa runon siteerauksella tai latinankielisellä lausahduksella. Harvalla meillä aikuisellakaan on hallussaan ehyt varasto klassisia runosikermiä tai kuolleilla kielillä lausuttuja elämänviisauksia, saati sitten seitsentoistakesäisellä nykyteinillä. Ongelma ratkeaisi tosin helposti ”googlaamalla”, mutta sittenhän ei kyseessä olisi kirjoittajan oma tieto ja sivistys – vai olisiko se peräti lunttausta? Esseekirjoitelmaa varten annetaan tosin yleensä materiaali, josta kirjoittaja saa perustietoja ja näkökulmia käsittelemäänsä aineistoalueeseen. Monesti olisi kuitenkin mielekästä tutustua aineistoon laajemminkin ja perehtyä aiheesta käytävään intenetkeskusteluun. Näin esseessä vaadittavaa omaa ajattelua olisi mahdollista synnyttää helpommin. Oma ajattelu kun on varsin vaativa laji, ainakin suomalaisen peruskoulun käyneelle, jota on yhdeksän vuotta opetettu puhumaan vasta sitten kun kysytään. Yhtäkkiä lukiossa pitäisikin osata kyseenalaistaa opettajan jakamaa, rikkumattomana totuutena pidettyä tietoa ja joku olisi vielä kiinnostunut opiskelijan omista mielipiteistä.

 

Kolmas ongelma koskee esseetä genrenä. Essee luetaan tekstilajiksi, jossa on sekä asiakirjoittamisen että kaunokirjallisen ilmaisun piirteitä. Lukiokirjoittaminen keskittyy kuitenkin lähes yksinomaan asiakirjoittamisen harjoitteluun. Vaikka opiskelijat lukevatkin kaunokirjallisuutta kohtuullisen paljon lukiovuosinaan, jää luovan kirjoittamisen harjoittelu usein oman harrastuneisuuden varaan. Sitä monet nuoret toki tekevätkin – nimittäin verkossa. Verkkokirjoittaminen eli verkkoproosa, kuten Risto Niemi-Pynttäri väitöskirjassaan Verkkoproosa – tutkimus dialogisesta kirjoittamisesta (2007) sitä nimittää, ei tunne tarkkaa luokittelua kaunokirjalliseen kieleen ja muodolliseen asiakieleen. 

 

Uusi kirjoittaminen

 

Itse asiassa koko kirjoittamisen yleisesti hyväksytty suuntaus onkin viime vuosina muuttunut pitkälti tietoverkkojen ja teknisen kehityksen ansiosta. Anne Herrington, Kevin Hodgson ja Charles Moran käyttävät teoksessaan Teaching the new writing: technology, change, and assessment in the 21st-century classroom (2010) käsitettä uusi kirjoittaminen. Termi korostaa sekä yhteisöllisyyden että luovuuden merkitystä kirjoittamisessa. Alla olevaan taulukkoon olen koonnut perinteisen ja uuden kirjoittamisen eroja.

 

KOULUKIRJOITTAMINEN                                   UUSI KIRJOITTMINEN

 

tekstiä                                                                          multimodaalista (visuaalinen ja auditiivinen ulottuvuus)

 

lineaarista                                                                    hyperlinkit

 

jaettu luovaan ja asiakirjoittamiseen                           luovan ja asiakirjoittamisen rajat sekoittuvat

 

selkeä genrejako, genrejen evoluutio hidas                 genret sekoittuvat, syntyy jatkuvasti uusia genrejä

 

hidas, staattinen ja yksilöllinen prosessi                      nopea, dynaaminen ja yksilöllis-sosiaalinen prosessi

oma prosessi hankala toteuttaa kontekstin

puitteissa

 

julkaisulla usein selkeä kohderyhmä                           julkaisu oleellinen osa prosessia, kaikkien saatavilla

 

palaute yksisuuntaista ja rajoittunutta                         palaute interaktiivista ja monisuuntaista

 

editointi hankalaa                                                        editointi jatkuva yhteisöllinen prosessi

 

luokkahuonekonteksti                                                 ajan ja paikan rajat rikkoutuvat

 

 

Uusi kirjoittaminen ei kuitenkaan ole sinänsä uutta. Se pohjautuu perinteiseen kirjoittamiseen, mutta tapahtuu uuden kontekstin luomissa ja mahdollistamissa puitteissa. Uusi kirjoittaminen ei myöskään ole puhtaasti erillinen kirjoittamisen laji, vaan se on enemmänkin kuvaus tietyistä piirteistä, jotka havainnollistavat kirjoittamisen kehityssuuntaa. Yksinkertaistaen voisi todeta, että se on luettelo kirjalliseen ilmaisuun liittyvistä taidoista, joita tarvitaan työelämässä ja verkossa toimittaessa jo tänään. 

 

 

Kohti uutta koulukirjoittamista

 

Kuten edellä olen yrittänyt hieman kärjistäenkin todistella, lukiokirjoittaminen elää tällä hetkellä oudossa pseudo-maailmassa. Opiskelijoilta vaaditaan prosessimaisesti toteutettua esseekirjoittamista, jolle ei kuitenkaan anneta järkeviä toteuttamismahdollisuuksia, kuten ajasta ja paikasta riippumatonta tietotekniikkaa ja -verkkoja. Monissa kunnissa lukioiden tieto- ja viestintätekniikkaresurssit ovat jääneet oppikoulujen ajalle, jolloin tavoitteena oli tuottaa kauniilla käsialalla ainekirjoitus otsikolla ”Kesälomani”.

 

Vaikka lukiolaiset seikkailevat vapaa-aikanaan suvereenisti tietoverkkojen interaktiivisissa tekstimaailmoissa, eletään monissa lukioissa todeksi Platonin luolavertausta eikä nähdä kirjoittamista koko yhteiskunnassa kohdannutta valtavaa muutosta. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajain liiton keskustelufoorumilla on jopa yleisesti kauhisteltu tietokoneiden mahdollisen käytön sallimista ylioppilaskirjoituksissa vuonna 2014 ja surkuteltu käsialojen kuihtumista. Muutosvastarinta on toki ymmärrettävää, mutta mahdollisuuksia tietotekniikan ja verkon käyttöön pitäisi kuitenkin pystyä tarjoamaan ainakin niille opettajille, jotka ovat avoimia kokeilemaan uutta ja kehittämään omaa osaamistaan. 

 

Mitäpä jos seuraava aineistoessee tuotettaisiinkin monimuotokurssilla, joka toteutettaisiin sekä verkkoympäristössä että luokkahuoneessa? Sekä opiskelijoilla että opettajalla olisi käytössään kannettavat tietokoneet, joista olisi esteetön pääsy internetiin paikasta ja ajasta riippumatta. Luokkahuoneessa kirjoitettaessa voisi käydä yhdessä läpi kirjoittamisen vaiheita ja keskustella ongelmista kasvokkain muiden ryhmäläisten ja opettajan kanssa sekä saada vahvistusta ja tukea omalle kirjoitusprosessilleen. Myös verkossa olisi mahdollista keskustella sekä opettajan että muiden opiskelijoiden kanssa. Verkossa teksti tuotettaisiin omaan tahtiin, mutta toki tiettyjen aikarajoitusten puitteissa. Alustavat versiot olisivat sekä opettajan että vertaisryhmäläisten kommentoitavissa ja miksei jopa editoitavissa. Internetiä hyödynnettäisiin myös tiedonhaussa, ja samalla harjoiteltaisiin lähdemerkintöjen käyttöä omassa tekstissä. Kopiointia pelkäävällä opettajalla olisi käytössään yliopistoista tuttu plagioinnin paljastusohjelma. Koska essee tunnustettaisiin kaunokirjallisuudeksi, harjoiteltaisiin oman luovan ilmaisun kehittymistä opettajan verkkoon tuottamissa mielekkäissä yksilö- ja ryhmätehtävissä. Lopulta valmiit tekstit julkaistaisiin kurssin omalla internetsivustolla.

 

Visio ei kuulosta kovinkaan utopistiselta, ja muutamissa oppilaitoksissa se voisi olla teknisesti toteutettavissa vaikkapa saman tien. Tiedän, että moni lukio-opettaja onkin jo käyttänyt ja käyttää verkkoa ja tietotekniikkaa oman opetuksensa tueksi. Silti liian useassa lukiossa eletään sitkeästi yhä ikivanhojen piirtoheitinkalvojen ja lyijykynien aikaa – ja eletään varmasti vielä pitkään, sillä juuri valmistunut Opetushallituksen lukio-opetusta koskeva tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytönsuunnitelma on vasta paperiasteella. Hitauttaanko lukio-opetus on jo jäänyt monilla paikkakunnilla villisti markkinoivien ja modernimpia vaihtoehtoja tarjoavien ammatillisten oppilaitosten jalkoihin? Eräs keino nousta altavastaajan asemasta voisi olla uuden kirjoittamisen huomioiminen lukion opetussuunnitelmassa, ei vain äidinkielessä ja kirjallisuudessa vaan muissakin oppiaineissa. Sen avulla lukiokoulutuksen voisi olla helpompi profiloitua jälleen nuoria houkuttelevana ja nykyaikaista yleissivistystä tarjoavana oppilaitoksena

 

Kirjoittaja on luovan kirjoittamisen kouluopetuksesta väitöskirjaa työstävä filosofian maisteri, joka toimii äidinkielen ja kirjallisuuden vanhempana lehtorina Rajamäen lukiossa Nurmijärvellä.