Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Monikulttuurisuus ja teksti

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Aug 07, 2012 03:37 PM
Exploring Multicultural Literature: The Text, the Classroom and the World Outside (John Yandell) referaatti

John Yandell: Exploring Multicultural Literature: The Text, the Classroom and the World Outside (Kaisa Kiuttu)

Artikkelissaan Exploring Multicultural Literature: The Text, the Classroom and the World Outside Yandell esittää monikulttuurisen kirjallisuuden määritelmän sekä tutkii tekstin, opettajan ja oppilaiden välisiä suhteita. Lisäksi Yandell luo katsauksen luokkahuoneen ulkopuoliseen maailmaan ja ehdottaa tapoja, joilla luokkahuoneessa luettu ja kirjoitettu kirjallisuus voisi edistää oppilaiden ymmärtämystä muusta maailmasta.

Monikulttuurisen kirjallisuuden määritelmää Yandell lähtee hakemaan kansallisista opetussuunnitelmista. Vuoden 1975 opetussuunnitelmassa vaalitaan oppilaiden erilaisia lähtökohtia ja alkuperää. Kodin kulttuuria ja kieltä arvostetaan. Oppilaita ei vaadita jättämään koulunulkopuolista identiteettiään koulun ovelle kuin takkia. Näkemys oppilaista on siis pluralistinen.

Vuoden 1987 opetussuunnitelmassa paradigma kuitenkin muuttuu. Opetussuunnitelma pyrkii universalistiseen näkemykseen niin, että kaikille oppilaille tarjotaan sama sisältö samassa paketissa. Opetussuunnitelma tasapäistää oppilaat yhdeksi massaksi, ja sen mukaan on olemassa vain yksi kansallinen identiteetti. Opetussuunnitelmassa personalisaatio määritellään sarjaksi individualisoituneita väliintuloja, ja siinä esitetään, että opettaminen on sama asia kuin oppiminen. Näkemys on syvästi tekninen käsitys pedagogiasta.

Artikkelin kirjoittaja on huolissaan opetussuunnitelman kyvyttömyydestä ottaa huomioon oppilaiden subjektiviteettia ja opettamisen vuorovaikutuksellista ja sosiokulttuurista puolta. Yandell haluaakin omassa opetuksessa huomioida enemmän oppilaiden yksilöllisiä lähtökohtia ja kritisoi oppiainejakoista opetussuunnitelmaa. Nykyinen opetussuunnitelma ei ota huomioon luokkahuoneen monikulttuurista todellisuutta. Yandell näkee kuitenkin erilaiset kulttuuriset lähtökohdat resursseina.

Vuoden 1990 opetussuunnitelman kirjallisuusosiossa sanotaan, että käsiteltyjen tekstien tulisi heijastaa yhteiskunnan monikulttuurista luonnetta ja pitää sisällään kotikielisiä ja kaksikielisiä tekstejä. Lukemisosiossa sanotaan, että materiaalin tulisi sisältää fiktiota, ei-fiktiota, runoutta ja aikakauslehtiä. Näiden tulisi sisältää englanninkielisiä tekstejä muista kulttuureista.

Nykyisessä opetussuunnitelmassa mainitaan sekä muiden kulttuurien tuntemuksen opetus sekä englantilaisen kirjallisen perinnön opetus. Näkemys on kuitenkin se, että muiden kulttuurien tekstejä lukiessaan oppilas kohtaa erilaisuutta, kun taas englantilaista kirjallisuutta lukiessaan oppilas johdatetaan oman perintönsä ihailemiseen. Opetussuunnitelmassa vedetään tarkka raja englantilaisen perinnön ja muun kirjallisuuden välille.

Opetuksessa käytetyssä runokokoelmassa opetussuunnitelman jako kanonisoituun kulttuuriin ja monikulttuuriseen kirjallisuuteen laitetaan käytäntöön. Runokokoelman Erilaiset kulttuurit -luvussa korostuu erilaisuus, ja runot on valittu antologiaan juuri erilaisuuden perusteella. Antologia tuntuu esittävän, että runo ja kulttuuri ovat yhtä: yksi runo, yksi runoilija ja yksi kulttuuri.

Runojen lukemiseen vaikuttaa se, että niitä luetaan luokkahuonekontekstissa. Yandell kertoo John Agardin runon ”Half-Caste” lukemisesta 10. luokan englannin tunnilla. Yandell haluaa esimerkillään korostaa, miten tärkeää on huomaavainen lähestymistapa oppilaiden omaa kulttuuria, historiaa ja subjektiviteettia kohtaan. Kirjoittaja haluaa myös korostaa monikulttuurisen kirjallisuuden lukemisen kompleksisuutta urbaanissa luokkahuoneessa.

Tunti, jota tutkija tarkkailee, alkaa draamaesityksillä, joiden pitää päättyä lauseeseen ”Anteeksi”. Draaman on tarkoitus esittää, minkälaisia erilaisia merkityksiä yksi lause voi saada eri konteksteissa. Oppilaat tuntuvat huomaavan sen, että kielen avulla toteutetaan valtasuhteita ja kiistellään niistä.

Kirjoittaja siteeraa artikkelissaan Volosinovin näkemystä siitä, että suullista vuorovaikutusta ei voi irrottaa kontekstistaan: tilanteesta ja nonverbaalisesta viestinnästä. Kun runoa ruvettiin lukemaan, oppilaat olivat jo valmiiksi tietoisia merkin eli sanan luonteesta sosiaalisesti määrittyneenä.

Runolla, jota oppilaat analysoivat, on otsikokko ”Sekarotuinen”. Jo pelkkä otsikko saa oppilaat väittelemään sanan merkityksestä. Oppilaat reagoivat raivoisasti, ja siihen vaikuttaa se, että hyökkäävät sanat on esitetty luokkahuonekontekstissa. Oppilaat hyökkäävät luokkahuoneen valtasuhteita vastaan. Runoa ruvetaan purkamaan keskustelulla siitä, mitä otsikko merkitsee eri kulttuuritaustoista tuleville oppilaille. Yksi oppilas ehdottaa, että merkitys tarkistetaan sanakirjasta, mikä on Volosinovin mukaan mahdotonta: yhtä ainoaa stabiilia merkitystä ei ole olemassa, on vain jossakin vuorovaikutuksessa käytettyjä merkkejä ja merkitys neuvotellaan aina uudestaan.

Luokassa kenenkään ei oleteta sulkevan pois omaa kieltään ja kulttuuria vuoden 1975 opetussuunnitelman tarkoittamalla tavalla. Ei ole mahdollista erottaa oppilaiden luokkahuoneidentiteettiä heidän historiastaan, perinnöstään ja koti-identiteetistään. Yksittäisen oppilaan liikkumavaraa ei kuitenkaan pitäisi liioitella, vaan oppilailla on vahva tarve kuulua yhteisöön ja yhteiskuntaan. Yhteiskunnassa, jossa pakolaiset ja maahanmuuttajat nähdään ongelmana, ei ole ihme, että oppilaat haluavat korostaa kuuluvansa valtaväestöön.

Opettajan rooli on tärkeä. Kirjoittaja korostaa, kuinka tärkeää on auttaa oppilaita runon avulla ymmärtämään identiteetti- ja erilaisuuskysymyksiä, jotka vaikuttavat yhteiskunnassa. Tässä vuoden 1987 opetussuunnitelman kaltainen lähestymistapa ei näytä kovin hedelmälliseltä.

Britanniassa englannin kielen opettajat valitsevat käsiteltävän kirjallisuuden antirasistisen kasvatuksen ja eettisten sitoumusten perusteella. Tämänkaltaiset sitoumukset he kokevat aineelleen ja kirjallisuuden roolille tärkeiksi. Aiheet ovat tärkeitä solidaarisuuden takia eivätkä antropologisen mielenkiinnon takia. Solidaarisuudella kirjoittaja tarkoittaa siirtymistä minun ja sinun oppositiosta yhteiseen näkökulmaan.