Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Ekström: Palaute

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos maanantai 18. maaliskuuta 2013, 14.42

Nora Ekström: Palaute kirjoittajakoulutuksessa

Kirjoittajakoulutusta järjestetään tällä hetkellä Suomessa niin monella tavalla ja monenlaisten kirjoittajien tarpeisiin, että sitä koskevaa yhtenäistä väitettä on vaikea esittää. Siksi toivon, että ajatuksiani luettaisiin luonteeltaan pikemminkin kyselevinä kuin ehdottomina.

Vaikka kirjoittajakoulutus on kehittynyt huimasti viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, on keskeinen opetuksen osa, palautetilanne, pysynyt edelleen perinteisen koulumallin mukaisena. Liian usein palautetilanteet niin lähi- kuin etäopetuksessakin ohjaavat kirjoittajaa tekstin kehittämisen ohella myös pysymään itse palautetilanteessa kuuntelijan roolissa, vastaanottajana.

Lähiopetuksessa kirjoittaja harvoin esittelee perusteellisesti omia tavoitteitaan kirjoittajana saati sitten arviotaan käsillä olevasta tekstistä. Tämä johtuu siitä, että harvoin opettaja siihen kehottaa. Harvoin opettaja on myöskään valmistautunut niin, että kirjoittajan kertomalla olisi olennaisesti vaikutusta siihen, millaista palautetta opettaja loppujen lopuksi antaa. Parhaimmillaankin kirjoittajan oma näkemys tulee usein esiin vasta oppimispäiväkirjan pohdinnassa, kun itse tilanne on jo ohi. Miksi opetus ei aktivoi kirjoittajaa osallistumaan oman tekstinsä käsittelyyn?

Monesti kysymys on ajankäytöstä. Kun opetusryhmä on suuri, on usein yksinkertaisin tapa antaa palautetta opiskelijoille suullinen, opettajajohtoinen (keskusteleva) luento. Jos palautetilannetta haluaa aidosti muuttaa, onkin ehkä luovuttava termistä ”luennointi”, kuten dialogisen opetuksen puolestapuhujat ovat ehdottaneet. Keskustelevaankin luentoon sisältyy nimittäin se ajatus, että opettajalla on ennalta valmisteltuna ne asiat, joita käsitellään. Opiskelijoiden mahdollisuus vaikuttaa opetuksen sisältöön jää näin ollen helposti näennäiseksi. Vaihtoehtona voisi olla dialoginen opetustilanne, jossa opettaja ei pyrkisikään siihen, että kirjoittaja ymmärtää hänen sanomaansa vaan että myös opettaja aidosti ymmärtäisi kirjoittajaa. Tämä ei toki vähentäisi opettajan työtä vaan lisäisi sitä – vain erityisen huolellisesti lukemalla ja erilaisia lähestymistapoja pohtimalla voi valmistautua palautetilanteeseen, jonka kulkuun ja sisältöön vaikuttaa myös kirjoittaja.

Lähiopetuksessa käytetään varsin yleisesti vertaispalautetta keskustelun lisäämisen keinona. Mutta silloinkin, kun palautetta antaa opettajan ohella muu ryhmä, pysyy kirjoittaja usein hiljaisena. Olen itsekin neuvonut kirjoittajakoulutustaan aloittelevia palautteen saajia kuuntelemaan palautetta huolella ja varomaan keskeyttämästä puhujaa liian tiuhaan. Syynä on ollut se, että palautteen antajakin usein on arka ja saattaa hiljentyä tyystin, jos kirjoittaja puolustelee tekstiään kovin ankarasti. Mutta samalla olen lähettänyt vahvan viestin: kirjoittajan ääni tulee esiin (hiotussa) tekstissä, ei keskustelussa tekstistä.

Voisiko toimivampi ratkaisu olla se, että opettaja malttaisi opettaa ryhmäläisille riittävästi palautteen antamisen taitoja ja varaisi myös opetussuunnitelmaansa riittävästi aikaa keskusteluun? Olisiko koulutusta järjestävien tahojen jo aika hyväksyä se tosiasia, että kirjoittamisen kaltainen oppiaine vaatii pienten ryhmäkokojen ohella runsaasti aikaa?

Tiedän monen kirjoittajan viihtyvän mainiostikin perinteisen kirjoittajakoulutuksen luennoilla tai työpajoissa, mikä lienee yleisempi nimitys opetukselle. Miksi siis annan ymmärtää, että niissä olisi jotakin vikaa? Ajatuksenani on, että kirjoittajan olisi hyvä oppia itse aktiivisesti arvioimaan tekstejään, jotta hän jonakin päivänä olisi riippumattomampi koulutuksesta ja ulkopuolisista palautteen antajista ja voisi antaa itselleen välipalautteita tarvittaessa itsekin. Kaikilla kirjoittajilla kun ei ole luottolukijaa, joka välittömästi lukisi tekstiä sen etenemisen myötä. Kirjoittajakoulutuksen tavoitteeksi pitäisi siis nykyistä voimakkaammin asettaa paitsi yksittäisten tekstien hiominen myös kirjoittajan itsearviointitaitojen kehittäminen.

Etätehtäviin kirjoittajakoulutuksessa jo usein pyydetään liittämään itsearviointi. Miksi niin harvoin lähiopetuksessa? Ja miksi puolestaan etäopetuksessa ei opettajan palautteessa useinkaan ole kehotusta kommentoida itse palautetta, keskustella? Moniko kirjoittaja on vastannut saamaansa palautteeseen?

Mietin myös, siirtyykö kirjoittajakoulutuksen palautemalli sen ulkopuolellekin? Vai mistä johtuu, että Rihmaston kaltaisessakaan ympäristössä kaikki kirjoittajat eivät osallistu keskusteluun omasta tekstistään?

Julkaistu Kirjoittajafoorumi Rihmastossa 2005
Nora Ekström