Kirjakieli sucks (Charles Bernstein)

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Aug 23, 2012 05:07 PM

On Poetry, Language and Teaching, C Conversation with Charles Bernstein
referaatti Minni Niemelä

KIRJAKIELI SUCKS

Charles Bernstein puhuu osittain samoista asioista joita käsittelee myös kirjan The Politics of writing (Clark & Ivanic 1997) ensimmäinen luku ”Writing, politics and power”. Kieleen vaikuttavat monet kulttuuriset ja sosiaaliset tekijät, valtaväestön arvot ja normit.

Charles Bernstein viittaa kielisosiologi Basil Bernsteinin huomioihin kielellisistä koodeista, jotka sosioekonominen luokka pitkälti määrittelee. Muun muassa Piia Vilenius-Tuohimaan väitöskirjassa Vanhempien koulutustaso, lapsen kielellinen ilmaisu ja tehtäväorientaatio matemaattisten taitojen selittäjinä koulutien alussa selvitetään Basil Bernsteinin koodityyppejä.

Koodityyppi yleensä tarkoittaa yksilön viestintätyyliä ja samalla yksilön ajattelullista rakennetta. Suppean kielen koodityypin mukainen viestintätapa on ilmaisullisesti yksinkertaisempaa ja kontekstisidonnaisempaa kuin henkilöllä, joka viestii laajan kielen koodityypin mukaisesti, joka lisäksi sisältää niin ajattelullisesti kuin ilmaisullisestikin analyyttisempia ja varioivampia ulottuvuuksia. Kielen koodityyppi voi vaihdella henkilöllä tilannesidonnaisesti, mutta tämän tutkimuksen oletuksiin kuuluu se, että mikäli henkilö viestii pääasiallisesti suppean koodityypin mukaisesti, hänen on hankalampaa valita oikea viestintätapa tietyssä tilanteessa kuin sellaisen henkilön, jonka ilmaisu (ja ajattelutyyli) on tyypillisesti laajan koodityypin mukaista. (Vilenius-Tuohimaa 2005, s. 19 )

Charles Bernsteinin mielestä suppeaan koodiin palaaminen on mahdotonta, jos on siirtynyt tai oppinut käyttämään kieltä laaja-alaisesti. Suomessa ero ei kenties ole aivan niin jyrkkä kuin Charles Bernsteinin Amerikassa, saati brittiläisessä luokkayhteiskunnassa, jossa Basil Bernstein on koodikielitutkimustaan tehnyt, mutta kieli yhdenmukaistuu viimeistään koulussa. Kun kirjoittaja temmataan irti omimmasta kielellisestä maaperästään, hän ei enää osaa käyttää kieltä kekseliäästi ja hän menettää persoonallisen ilmaisun. Erilainen tai omanlainen tapa puhua ja kirjoittaa erottaa ihmiset toisistaan, koska vain yleisesti hyväksytty tapa kirjoittaa ja puhua mielletään arvokkaaksi ja oikeaksi. Charles Bernstein ei kuitenkaan kirjakieltä vastustaessaan vastusta oikeakielisyyttä, ennemminkin tylsäkielisyyttä, kapulakielisyyttä, samankielisyyttä.

OPISKELIJAT ULOS LAATIKOISTA

Kirjoittamisen ja kirjallisuuden opettajia ja oppilaita Bernstein kannustaa heittäytymään ja kyseenalaistamaan. Bernsteinilainen tapa oppia on tietoista oppimista, ja oppimista sivupolkuja seuraten. Asiasta poikkeaminen opetuksessa tai vaikkapa esseetä rakennettaessa, on Bersteinin mielestä yleensä vain hyödyllistä. Hän tuntuu vähän kauhistelevan niitä opiskelijoita, jotka oppivat helposti näpsän esseenrakentamiskaavan ja rajaavat ulos kaiken mikä ei sovi kaavaan. Bernstein vertaa kaavamaisten esseiden kirjoittamista lobotomiaan. Tämä kohta herätti itsessäni ehkä eniten kummastusta: jäin pohtimaan miten tietää sisällyttää oikealla tavalla asianvieruksia ilman että hajottaa työtään liikaa? Ymmärrän asiasta poikkeamisen tärkeyden vain jos ajattelen sitä nimenomaan heittäytymisenä aiheen vietäväksi, ei pelkkänä op-jahtina. Muotoseikat saavat ilmeisesti myös kyytiä, ei ole niin tärkeää millainen esseen muodollinen rakenne on, jos sen sisäinen jännite kantaa.

Kirjallisuuden opetusta Bernstein moittii liian tylsäksi ja ihmettelee – ihan aiheellisesti – miten joku luontokuvauskerronta edes voisi kilpailla vetävyydessä tv-sarjan jaksojen tai uusien biisien kanssa. Hän moittii opettajien asennetta runouteen: runoutta pelätään, koska sen nyt viimeistään ajatellaan karkottavan nuoret kirjojen äärestä. Bernstein ei halua suhtautua alentuvaisesti oppilaiden kykyyn vastaanottaa hieman haastavampaakin tietoa vaan luottaa siihen, että kaikkea voi opettaa, jos käyttää hieman aikaa selittääkseen asioita.

Kun Bernstein tuomaroi tyttärensä koulussa runokilpailua, hän valittaa että opettajat – siitäkin huolimatta, että ainakin osa ymmärsi hänen perustelunsa miksi jokin runo oli aidompi ja ajattelevampi toista – halusivat valita sen kaikista söpöimmän ja tunteikkaimman runon.

RUNORATSUT KORKEALAITAISEEN

Minä ymmärsin, olemattomalla tietämykselläni runoudesta, että Bernsteinin ihannerunous kasvattaa sanat lihaksi, herättää runon maailman eloon realistisella otteellaan. Jonkinlaista ei-eläimellistä ja abstraktia onomatopoeettisuutta?
Bernstein ohjeistaa oppilaitaan ei analysoimaan ja tulkitsemaan runoja, vaan lukemaan ja lukemaan uudelleen, opettelemaan runot ulkoa ja lausumaan ne, ja vasta sen jälkeen kertomaan mistä he runossa pitivät, mistä eivät. Hän ei halua palata ajassa taaksepäin, kun kouluissa opeteltiin ulkolukuna pitkiä säkeitä, hän korostaa enemmänkin runon ääneen lukemisen myötä tapahtuvaa tulkintaa.

Haastattelussa puhutaan paljon myös runouden erilaisista kentistä Amerikassa ja muualla, jotka tosin runouden kentällä sokeana haparoivalle lukijalle eivät sano mitään. Esiin nousevat muun muassa termit language poetry, kielirunous, ja Bernsteinin oma luomus, The Nude Formalism, joka hauskana kökkökäännöksenä taipuu alastomaksi muodokkuudeksi. Mitä se varsinaisesti tarkoittaa, ei minulle haastattelusta selvinnyt.

Bernstein puhuu runoudesta ja runon vaikutusmahdollisuuksista niin vaikuttavasti, että tekee mieli lopettaa referointi ja rynnätä heti paikalla kirjoittamaan runoja. Bernstein hehkuttaa, että runo antaa kirjoittajalle vapauden temmeltää, mutta runon mittakaava on kuitenkin hallittavissa. ”Runous on kielen kehitys- ja tutkimusyksikkö”, hän vertaa.

Itseään Bernstein vertaa entisajan kierteleviin käärmesalvan kauppamiehiin: hän haluaa vakuuttaa kuulijansa ja oppilaansa runouden merkityksestä. Siksi hän ei opeta runoutta vaatimalla nimiä ja päivämääriä, vaan haastaa oppilaat ottamaan runot vastaan ennakkoluulottomasti. Hän pitää mielellään ns. luovan lukemisen kursseja, joilla hän luetuttaa oppilaillaan valtavan määrän mahdollisimman erityylistä runoutta: lukukaudessa noin seitsemänkymmentä runoilijaa ja antaa lisäksi viikoittaisia tehtäviä, jotka voivat olla (lausunta)esityksiä, runojen jäljittely- tai muunnostehtäviä tai opintopäiväkirjoja. Runojen jäljittelyä Bernstein pitää lukemistapana enemmän kuin kirjoitusharjoituksena. Runojen muuntaminen voi yksinkertaisimmillaan olla sitä, että esimerkiksi runon adjektiiveja ja prepositioita muutetaan.

Bernstein neuvoo myös tutustumaan runoon kunnolla, ennen sen analysointia ja tulkitsemista; pitää istua ja rupatella ja nauttia muutama viinilasillinen ennen kuin ryhtyy kyselemään elämän tarkoitusta. Hän uskoo, että runon jäljentäminen tai ääneen lausuminen on tehokkaampi harjoitus kuin kirjoittaa sivu siitä, mitä runo käsittelee. Charles Bernsteinin runouskäsityksessä syödään kaksin käsin sanakeittoa niin että sitä tippuu rinnuksille ja roiskuu vieruskaverin hiuksiin.

YKSI LINKKI YKSI LÄHDE:
A Brief Guide to Language Poetry http://www.poets.org/viewmedia.php/prmMID/5661
Vilenius-Tuohimaa, Piia 2005. Vanhempien koulutustaso, lapsen kielellinen ilmaisu ja tehtäväorientaatio matemaattisten taitojen selittäjinä koulutien alussa. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteiden laitos. Väitöskirja. http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/kay/sovel/vk/vilenius-tuohimaa/vanhempi.pdf