Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Laura Laakso: Äidin ääni - kuka puhuu?: kertomuksia, partuksia.

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Feb 13, 2014 11:58 AM


http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201211203035 

 

Aluksi kerron teille, että tutkielmani käsittelee äitikirjallisuutta. Sitten totean, Virginia Woolfia mukaillen,että äitikirjallisuus voi yhtä hyvin tarkoittaa sitä, millaisia äidit ovat tai millaista äideistä kirjoitettu kirjallisuus on kuin sitäkin, millaista kirjallisuutta äitien kirjoittama kirjallisuus on. Nuo kaikki kolme lähestymistapaa kietoutuvat tietenkin toisiinsa sylikkäin ja sisäkkäin, joten elimellistä ruumiinosaa ei äititekstistä maksa vaivaa jäljittää. Toki minua kiinnostaa prosessi, jonka mittaan äiti muuttuu kirjailijaksi ja kirjailija äidiksi, mutta enemmänkin niin, miten äitikirjailijan identiteettiprosessit ja –performanssit näkyvät tekstissä, sanojen ja sanattomuuden rajapinnalla. Vastaako äitiyden kaiku kaikkeen mitä huudan vai kuuluuko äidin äänen alta muita ääniä, toisia totuuksia, sordinoituja tarinoita, ämyröityjä kertomuksia?

Bo Carpelan kuiskasi minulle, että arkielämässä aistit luhistuvat, mutta että runo opettaa uudelleen mahdollisuudet ja yhtäkkiä sitä muistaa olleensa lapsi… Ja nyt minä kirjoitan siitä, miten muistan olleeni lapsi, miten olin lapsi ja miten olen lapsi…arkielämässä, lapsen kanssa. Mutta että kirjoittaminen kyllä ottaa ja horjuttaa käsitystä vakaasta ja rauhallisesta minästä – Hélène Cixous´kin puhuu fiksatun identiteetin valheesta. Kuka minussa siis oikeastaan kirjoittaa ja keiden kanssa äiti kirjoittaa, eikö minuuden rakentaminen kirjoittamalla ole likipitäen liian pelottavaa? Eikö autobiografia ole oikeastaan mahdoton, sillä eikö sitä ala itse lopulta uskoa kuviin, joita kankaalle maalaa?

Subjekti, joka kirjoittaa vai objekti, joka kirjoittuu? Clarice Lispectorin läpikulkema ääni sanoo: “Minä olen se joka kirjoittaa sen mitä kirjoitan.”

Tutkielmani kysyy, mikä on se kirjoittamisen muoto tai kieli, joka antaa tiedostamattomalle ulospääsyn, siis ikään kuin pääsyn torjuttuun esioidipaaliseen, pois symbolisen järjestyksen kontrolloivalta alueelta? Äitikirjailija seisoo tässä kutkuttavalla kynnyksellä, huojuu ja horjuu sanan ja sanantakaisen välissä, kuulolla paitsi kielenmakustelijain ensiaskelista, myös korva tarkkana omien muistojen, unien ja fantasioidensa suhteen. Tutkielmani muoto on osa sisältöä, kukkuluuruu-leikki, jossa vieteriäiti singahtaa pohdinnan keskiöön milloin missäkin kontekstissa.

Roland Barthes pyysi minua vielä muistuttamaan, että kaikki sosiaalis-ideologiset analyysit ovat yhtä mieltä siitä, että kirjallisuuden taustalta löytyy viime kädessä pettymys, mutta että nämä analyysit unohtavat kirjoittamisen pelottavan kääntöpuolen, nautinnon. Minulle kirjoittaminen on mitä suurimmassa määrin nautintoa, sellaista isoa ja kipeää, liian paksua mielihyväksi. Kysyn kirjoittamalla toistuvasti - saanhan olla, olenhan, millainen olen tänään - toisen kanssa, toisten kanssa, toisaalla? Olenko vielä olemassa tai olenko siellä, tekstissä? Tai ehkä haluan vain tutkia, mitä äidille tapahtuu, kun äiti ei hallitse, vaan hämmentyy. Voi miten noloa – ja silti juuri silloin sitä saattaa saada kiinni alkukuvia ja ajatuksenpätkiä, ehkä kulmia, kolkkia ja hetken hataria ääriviivoja. Ihan kuin unessa, jonka ehtii pyydystää – tyynyn alta ryömii esiin jotakin… Niin että siksi minä rupesin runolle - kertoakseni, että kerään ääniä ja että minä pidän äänten kuulostelemisesta. Kuka siellä - huhuu, kuka puhuu?

Avainsanat: écriture féminine, minä, subjekti, identiteetti, äitikirjailija, naistaiteilija, naiskirjallisuus,
Kirjoittamisen prosessi, taiteilijuus, äitiys, polyfonisuus, unet, halu, ruumiillisuus, symbolinen,
Tiedostamaton, semioottinen, psykoanalyyttinen kirjallisuudentutkimus, postmodernismi,
Imaginaarisuus

 

Navigation