Nuorten surutyöpaja

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Nov 21, 2014 09:27 AM
Mary Ellen Bertolini: ”Workshopping Lives” teoksessa Dianne Donnelly (ed) 2010, Does the Writing Workshop Still Work?

Ulla Vehmasaho (referaatti)

Mary Ellen Bertolini: ”Workshopping Lives” teoksessa Dianne Donnelly (ed) 2010, Does the Writing Workshop Still Work? Multilingual Matters. Bristol-Buffalo-Toronto.

Bertolini käsittelee artikkelissaan, miten kirjoittamisen työpaja, omien tekstien kirjoittaminen, uudelleenkirjoittaminen, toisten tekstien lukeminen ja niistä keskusteleminen voi auttaa selviytymään traumaattisista kokemuksista.

Middleburyn Collegea kohdannut onnettomuus, neljän nuoren kuolema auto-onnettomuudessa, johdatti Mary Ellen Bertolinin suunnittelemaan "Parane kirjoittamalla" -kurssin. Kurssi syntyi '4 Divas' -kirjoittamishankkeesta, sarjasta kirjoittamistyöpajoja, jotka Bertolini ja opiskelijat organisoivat auttaakseen kestämään shokin ja surun. Hanke huipentui muistokirjaseen, jolla kunnioitettiin kuolleita nuoria. Mukana olleet opiskelijat olivat sitä mieltä, että se ei pelkästään ollut kunnianosoitus näille nuorille, vaan palkitseva ponnistus jo itsessään. Kirjoittajat saivat helpotusta sekä kirjoittamalla oman tarinansa että lukemalla toisten tarinat. Tämä asetti heidän oman kokemuksensa laajempaan yhteyteen surua, se auttoi paranemaan, pienentämään 'reikää sydämessä'.

Reading others' narratives helped students locate their own experience in a larger pattern of grief and recovery. Writing their own narratives helped participants heal the pain of losing friends and lessened, as one student told me, 'the hole in my heart'. (Bertolini 160)

Suunnitellessaan "Parane kirjoittamalla" -kurssia Bertolini kohtasi joitakin haasteita.

Miten työpajamallilla voi ohjata kirjoittamista, jonka raakamateriaalina on opiskelijoiden oma elämä? Jopa parhaat opiskelijat voivat tuntea epävarmuutta ja uhkaa. Kuinka opiskelijat kestävät tekstiensä kritiikin ja vastaava siihen, kun sisältö kuvaa heidän omaa suruaan ja tuskaansa? Kirjoittajia on suojeltava, heitä ei saa loukata. Bertolini arvioi uudelleen koko työpajan rakenteen. Hänen oivalluksensa oli, että opiskelijat tarvitsevat aikaa luottamuksen ja turvallisen ilmapiirin syntymiseen, joten hän siirsi henkilökohtaisten tarinoiden kirjoittamisen myöhemmäksi, kurssin toiselle puoliskolle. 

The workable solution to my dilemma came from this insight: students needed time to trust one another, and they needed a familiar discourse for discussing loss; therefore, as part of my course design, I intentionally postponed the writing and the subsequent workshopping of the personal essay that addressed students' losses until the second half of the course. (Bertolini, 161.)

Luottamus rakennettiin siten, että menetysten käsittelyä lähestyttiin asteittain, ensin ryhmässä kirjoitettiin ja luettiin lyhyitä tekstejä, ennalta valittuja menetyksiä käsitteleviä tekstejä. He lukivat myös teoreetikkoja, kuten Gabrielle Ricoa ja James Pennebakeria. Lopuksi tehtiin jaksottaisia strategisesti asetettuja kirjoitustehtäviä.

Jaettu kirjoittaminen

Bertolini toteaa, Pennebakeria lainaten, että traumaattisiin kokemuksiin liittyvien tunteiden estämisellä on fyysisiä ja henkisiä vaikutuksia, joita ryhmässä puhumalla voidaan helpottaa. Bertolini kirjoituttaa ryhmässä nopeasti epämuodollista tekstiä, usein toisesta luetusta tekstistä. Sitten opiskelijat valitsevat yhden kolmesta vaihtoehdosta: lukevat mitä ovat kirjoittaneet, kuvailevat mitä he ovat kirjoittaneet, tai kertovat vitsin. Tällä tavalla he valitsevat itse oman riskinsä. Vitsi-mahdollisuus toimii kompromissina riskin ja luottamuksen välissä, se on ulospääsy liian yksityisen tekstin avaamisesta. Vitsit voivat tuoda myös tervetulleen kevennyksen tilanteeseen. Jos opiskelijalle annetaan vaihtoehto 'passata' kirjoitustehtävän jälkeen, saattaa olla että hän ei koskaan avaudu luokalle eikä opi toisilta. Tarinoiden jakaminen sitoo ryhmän yhteen empatian ja kokemuksen kautta ja valmistaa intensiivisempiin hetkiin työpajassa.

Työskentelyn edetessä opiskelijat alkoivat kohdata demoneita, toiset ennemmin toiset myöhemmin. Jotkut kärsivät paradoksista: Mitä enemmän yrität välttää tuskallisia tunteita, sitä enemmän lähetät aivoihisi viestejä, että ne ovat tärkeitä, koska niillä on voima pelotella sinua, ja tuska tulee pahemmaksi.

The more you try to avoid painful feelings, the more signals you send to your brain that they are important; because they have the power to scare you, the pain becomes worse (Bertolini,162).

Bertolini viittaa Pennebakeriin todeten, että uudelleenkirjoittaminen hyödyttää sellaisia, jotka eivät tahdo päästä traumaansa käsiksi. Mutta kun he ymmärtävät tapahtumat, jotka ovat nousseet pintaan, 'tapahtumien ei tarvitse enää hillitä puhettaan'. Ja edelleen, Bertolini lainaa nyt Ricoa, että nimeämällä tuska, tuomalla trauma ja kaoottiset tunteet tiettyyn kehykseen, voidaan luoda pääsy uusiin mahdollisuuksiin.

Repeated writing propelled Paul (one of the students) forward to face his trauma. Riso sees potential for recovery from writing about trauma because 'naming' pain can create ' a private key' that unlocks a door to new options. (Bertolini, 162.)

Monet työpajamallit välttävät henkilökohtaista keskustelua, mutta Bertolini rohkaisee keskusteluun ja pyytämään apua ja neuvoja muilta osanottajilta. Eräs opiskelijoista kirjoitti tekstin, joka sai ohjaankin kyyneliin. Kyseinen opiskelija onnistui kirjoittamisessaan, mutta myös ryhmä onnistui tukemaan häntä ja tekemään hänen muistostaan selkeämmän.

 

- I'm sorry I made you cry, he said. - Don't be, I told him. You succeeded. You moved your readers.
– – –  We have listened, and his misery was lightened. In his paper, Vu transferred the experience of his loss to his readers. He succeeded because his readers keenly felt that loss in their own hearts.(Bertolini, 163.)

 

Opiskelijat tarvitsevat älyllistä keskustelua. Tekstien lukeminen voi horjuttaa mukavuuden tasapainoa, mutta luottamus ja kriittinen ajattelu taas tasaavat sen. Keskustelu auttaa ryhmää kehittämään yhteisesti jaettua kieltä pohtimiseen. Bertolinin mukaan Stanley Fish kuvailee tätä tapaa 'olettamusten rakenteeksi'. Ensin luetaan turvallisesti menetyksistä ja kurjuudesta kertovaa kirjallisuutta ja keskustellaan, miten menetykset vaikuttivat teosten hahmoihin. Vähitellen opiskelijat alkoivat jakaa samantyyppisiä tilanteita omasta elämästään, perustuen kirjojen tapauksiin. Myös teoriat sekä eri kirjoittajien muistot tarjoavat malleja,  jotka auttavat aloittelevia muistojen kirjoittajia käyttämään paremmin luovia ei-fiktiivisiä menetelmiä kirjoittaessaan. Näin he pystyvät käsittelemään työpajassa omia henkilökohtaisia kirjoitelmiaan.

Risteyttämistehtävillä kiinni muistoihin

Bertolinin pedagogisen menetelmän kolmas taso valmistaa opiskelijoita henkilökohtaiseen kirjoitelmaan. Risteyttämistehtävät sekoittavat tyylilajeja ja rohkaisevat opiskelijoita yhdistämään henkilökohtaisen kertomuksensa keskusteluun toisten tekstien kanssa. Kun opiskelijat liittävät henkilökohtaisia kokemuksiaan tulkintoihin toisista teksteistä, luottamus käsitellä omaa herkkää materiaaliaan työpajassa lisääntyy. Henkilökohtaisesta elämästä voidaan kirjoittaa varovaisesti, turvallisella tavalla.


When students thread personal experiences into literary analyses of texts, they become more confident workshopping papers and more comfortable sharing sensitive material.  – – –
Hybrid papers, such as these ease students into writing about their personal lives in a small, safe way. (Bertolini, 165.)

Kun opiskelijat lopulta saavat tehtäväksi kirjoittaa oman muistonsa, kolmen neljän sivun kirjoitelman, missä he käsittelevät menetystä omassa elämässään, he haluavatkin sitä jo, vaikka aran aiheen viivyttely koetaan myös hyväksi. Traumoista kirjoittaminen olla tuskallista, mutta Bertolini  toistaa Pennebakerin mainitseman edun: se että estämme itseämme keskustelemasta ja kirjoittamasta traumaattisista kokemuksistamme on uuvuttavaa, kuluttavaa, ja vahingollista terveydellemme. Jos emme ratkaise järkyttäviä kokemuksiamme me jatkamme elämää niiden kanssa.

First, the work of inhibiting ourselves from discussing or writing about traumatic events is exhausting, depleting, and harmful to our health. Second, if we do not resolve the 'upsetting experiences', we continue to live with them. (Bertolini, 165.)

 

Työpajan tulos

Työpajassa työskentely, kirjoittaminen ja keskustelu traumaattisesta tapahtumasta lisää ymmärrystä ja auttaa kohtamaan ja ratkaisemaan tapahtuman sellaisena kuin se on. Hyvä pohja luotiin tutustumalla teoriaan ja eri kirjoittajien teksteihin ja keskustelemalla niistä. Jotkut opiskelijoista epäilivät, perustellusti, olivatko he tarpeeksi hyviä tukemaan toisia. Auttaakseen opiskelijoitaan saamaan täyden hyödyn kaikista tapaamisista, Bertolini opetti heille kuinka olla tarkkanäköinen lukija. Henkilökohtaista kirjoitelmaa varten keskityttiin tekniikoihin, fiktioon, draamaan ja runouteen.

Kaikki "Parane kirjoittamalla" -kurssin tasot johtivat tähän: henkilökohtaisen tekstin jakamiseen työpajassa. Silti tekstien jakaminen oli vaikeaa. Kirjoittajilla täytyy olla tunneperäistä ja tietoista luottamusta sekä prosessia että työpajan muita osallistujia kohtaan. Uudelleenkirjoittaminen, kuten Bertolini Pennebakeria lainaten sanoo, auttaa meitä järjestämään ajatuksemme antamalla aikaa ajattelulle.

For Sarah, the entire workshop and draft process allowed her time between each draft 'to let it sit'. She was then able to re-envision the piece. Her experience of slowing down and reflecting coincides with Pennebakers' observations that repeat writing help us organize our thoughts by slowing down our thinking. (Bertolini, 166.)

Kun traumaattinen tapahtuma tulee mieleen, kirjoittajat hyppäävät liian nopeasti ajatuksesta toiseen seuraamatta yhtä idea loppuun saakka. Pennebakeria lainaten Bertolini sanoo, että kun tunneperäiset reaktiot tulevat vähemmän äärimmäisinä, kyky ajatella selvästi voi parantua. Kirjoittamisprosessi on kolmen luonnoksen malli, läpikäynti, korjaus, vielä uudelleen kirjoittaminen. Uudelleenkirjoittamisen prosessi hidastaa ajattelua ja edesauttaa nopeampaa selviytymistä surusta.

Meidät ajaa kirjoittamaan ja kertomaan inhimillisyys. Luomme tarinoita, koska haluamme ymmärtää.

We create narrative because we want to understand. Pennebaker suggests, 'the mind torments itself thinking about unresolved and confusing issues,' and repeated writing can act as 'a powerful tool to discover meaning' (Bertolini, 167).


Kun Bertolini lopetti kurssinsa, kampus odotti taas suruviestiä, yksi opiskelijoista oli kadonnut. Tätä tarinaa ei vielä oltu valmiita kirjoittamaan, se oli liian lähellä, liian raaka ja selvittämätön.

Yhtenä päivänä siitäkin tulee tarina, jonka jonkun meistä täytyy kirjoittaa ja jakaa.

- - -

Mary Ellen Bertolini on kirjoittamisen apulaisjohtaja Middleburyn Collegessa, Hän opettaa ja ohjaa kirjoittamista ja johtaa Peer Writing Tutor -ohjelmaa. Hän on julkaissut teoksia ja pitää esityksiä mm. Jane Austenista, kirjoittamisen parantavasta vaikutuksesta, blogikirjoittamisesta ja kirjoittamisen pedagogiikasta.