Fiktiivisen maailman simulointi
Simulointi kognitiivisena prosessina, fiktio simulaationa ref. Markus Partanen luku I. Simulation – Imagining Fictional Worlds in Faulkner and Austen, 1–26 s.
Patrick Colm Hogan käsittelee teoksensa avausluvussa simuloinniksi kutsuttua kognitiivista prosessia fiktionaalisten tarinamaailmoiden luomisen näkökulmasta. Tässä referaatissa avaan Hoganin teoretisointeja ja analyysiesimerkkejä. Tarkemmin sanottuna selvitän, millainen mielen sisäinen prosessi simulointi on, millaisia muotoja on olemassa, mikä on ilmiön suhde fantasiointiin, mikä on taustalla oleva kognitiivinen toimintamekanismi ja niin edelleen. Hoganin teksti nojautuu kognitiiviseksi kirjallisuudentutkimukseksi nimitettyyn teoreettiseen viitekehykseen.
Hogan lähtee liikkeelle simuloinnin käsittelyssään Keith Oatleyn teoretisointien pohjalta. Oatley on esittänyt, että fiktiossa olisi kyse eräänlaisesta simulaatiosta. Hoganin mukaan simulointi on sukua mielikuvittelulle. Hän rinnastaakin mielikuvituksen ja mielen simulointikyvyn, mutta tarkastelee artikkelissaan vain simulointia. Näkökulma on reduktiivinen: kognitiiviset prosessit löydetään lopulta kirjallisen luomisen taustalta. Kirjallisuuden luomisen ilmiöt ovat erityistapauksia, joissa tietyt kognitiiviset ilmiöt manifestoituvat.
Kognitiivisena prosessina simuloinnin perusidea on yksinkertainen. Simulointi on ihmismielen harjoittamaa jokapäiväistä toimintaa, jossa kuvitellaan olemassa olevien asiantilojen pohjalta tulevaisuuden asiantiloja. Prosessi ei välttämättä liity tulevaisuuteen, mutta usein liittyy. Olennaista on olemassa olevalle informaatiolle pohjautuva edelleen kuvittelu ja päättely. Kun henkilö kuvittelee, kuinka joku toinen henkilö toimisi, ajattelisi ja käyttäytyisi tietyssä tilanteessa, henkilö simuloi. Simulointia on myös se, kun henkilö katsoo aamulla ulos ikkunasta ja koettaa kuvitella, millainen sää tulee iltapäiväksi, mitä hänen olisi otettava mukaan veneretkelle. Tällaisia jokapäiväisiä simulaatioita ihmismieli muodostaa jatkuvasti pääosin spontaanisti. Simulaatio vastaa suoraan reaalimaailman kokemusta. Hogan katsoo, että myös fiktiivisten teosten luominen on simulointia. Kirjallinen simulointi eroaa jonkin verran jokapäiväisestä simuloinnista. Kirjalliset simuloinnit ovat huomattavan tarkkoja yksityiskohdissaan ja elävyydessään. Myös lukiessa tapahtuu lukijan mielessä simulointia.
Simuloinnilla on evolutionaarinen pohjansa. Mielen kyky on auttanut ihmistä hahmottamaan mahdollisia tapahtumakulkuja ja tätä kautta välttämään itselle mahdollisesti vahingollisia ja tuskallisia lopputuloksia. Toisaalta simulointi auttaa myös hahmottamaan positiivisia lopputuloksia ja sitä, kuinka niihin voitaisiin nykytilanteesta päästä. Vaikka ihmisen simulointikyky on tarkkuudessaan rajallinen ja altis myös virheellisille ja harhaisille tuloksille, se on kuitenkin riittävän tarkka, sattumaa tarkempi. Näin kyky on polveutunut evoluution ketjussa eteenpäin.
Simuloinnin toimintamekanismissa on olennaista emootioiden aktivoituminen. Prosessi ja sen lopputulos herättävät mielessä myönteisiä tai vastenmielisiä emootioita, jotka sysäävät ihmisen toimimaan: välttämään kielteisiä emootioita ja pyrkimään kohti myönteisiä. Simulointi on yhteydessä myös ihmisen sisäiseen palkitsemisjärjestelmään. Näyttää siltä, että kaikki simulaatiot – myös vastenmieliset, kielteisiä emootioita herättävät – aktivoivat mielen palkitsemisjärjestelmän ja synnyttävät mielihyvää ilmeisesti myötätunnon kautta. Tämän vuoksi nautimme esimerkiksi rikosviihteestä tai kauhusta, joka synnyttää sinänsä vastanmielisiä emootioita, kuten pelkoa.
Simulointi on monella tapaa fantasioinnin kaltaista toimintaa, mutta ne ovat kuitenkin Hoganin mukaan eri asioita. Fantasioinnissa pyritään viihtymään ja nauttimaan. Fantasiointia ohjaavat olennaisesti omat toiveet. Toiveet voivat suunnata myös simulaatiota, mutta toisin kuin fantasia, simulaatio on kytkeytynyt reaalimaailman tosiasioihin. Jos esimerkiksi fantasioinnissa leijutaan jossain tavoitellussa asiantilassa, vaikkapa komean puolison saamisessa, ja siinä se, simuloinnissa aletaan päätellä ja hahmottaa, kuinka tavoite voitaisiin saavuttaa.
Hoganin mukaan mielessä on kognitiivisia rakenteita, joiden mukaan simulaatiot muodostetaan tyypillisesti. Näitä ovat prototyypit ja skriptit. Prototyypit koskevat objekteja ja skriptit toimintakulkuja. Jos esimerkiksi ajatellaan kahvikuppia, mieleen tulee todennäköisesti tietynlainen kuppi. Skriptit ovat tapahtumakulkuja, kuten vaikkapa kahvilassa käyttäytymistä, järjestäviä toimintaperiaatteita. Kyse on siis eräänlaisista hahmotuksen ja toimimisen malleista, jotka ohjaavat simulaatioidemme suuntaa ja luonnetta.
Simulointi ammentaa muistoista. Tieto prototyypeistä on tallennettu semanttiseen muistiin, joka episodisen muistin kanssa muodostaa ihmisen säilömuistin eli pitkäkestoisen muistin. Tieto prototyypeistä ei ole vain lyhyttä, sanakirjamaista merkitysinformaatiota, vaan voi sisältää laajaa, tietosanakirjamaistakin tietoja, kuten tietoa kohteen tyypillisistä ominaisuuksista ja piirteistä.
Skriptit ammentavat episodisesta muistista, niistä partikulaarisista kokemuksista, joita olemme elämämme aikana saaneet. Simuloinnista voidaankin erottaa kaksi tasoa – yleinen ja erityinen.
Yleinen ammentaa semanttisesta muistista, jonne on tallennettu esimerkiksi käsitteet ja tiedot, erityinen ammentaa taas episodisista muistoista, kokemuksista. Simulointi aktivoi myös emotionaalisen muistimme.
Muistoja, skriptejä ja prototyyppejä, käytetään simuloinnin prosessissa kahdella tavalla: joko induktiivisen päättelyn pohjana tai mallina. Induktiota hyödyntävässä simulaatiossa voimme esimerkiksi ajatella, että koska muistan Jonesin toimineen tavalla x aiemmin, hän käyttäytyy tavalla x myös tällä kertaa. Voimme generoida vaikkapa tietyn ammattikunnan edustajista saamiemme kokemusten pohjalta, kuinka nyt meille tuntematon tämän ammattikunnan edustaja mahdollisesti toimii tai ajattelee. Tällöin tukeudumme malliin luodessamme simulaatiota.
Hogan erottelee kolme simuloinnin keskeistä aihepiiriä: materiaaliset olosuhteet, toimintakulut ja toimijat (tavallisesti ihmiset). Näistä kaikkein yksinkertaisin simuloitava ovat materiaaliset olosuhteet. Toimintakulkujen kohdalla on kyse jo monimutkaisemmasta ajattelusta ja päättelystä.
Kaikkein haasteellisinta ja kirjallisesti merkittävintä on toisten ihmisten toiminnan ja ajatusten simulointi. Simulointi onkin olennaista muiden ihmisten ymmärtämisen kannalta. Simulointi alkaa usein spontaanisti, mutta sitä voidaan myöhemmin ohjata ja korjata päättelyllä. Monimutkaisia kirjallisia simulaatioita luodessa nojaudutaan niin episodisen kuin semanttisen muistin tuottamiin simulaatioihin. Muistoja voidaan käyttää myös suoraan sellaisenaan. Yleisempää on kuitenkin simuloiminen muistoista mallintamalla. Kirjallisuuteen liittyy myös monia kirjallisuuden traditioon liittyviä prototyyppejä, kuten narratiivisia motiiveja, henkilöhahmoja tai tarinallisia rakenteita. Kirjallisessa simulaatioissa näitä voidaan sekoitella, muokata tai koettaa astua kokonaan hahmotustapojen ulkopuolelle.
Hogan hahmottaa simuloinnin taustamekanismeja myös hermoverkon, eli aivojen, toimintaa kuvaamalla. Hermosolut muodostavat monimutkaisia verkostoja, joiden toiminnan kautta myös kognitiiviset prosessit pitäisi tulla ymmärrettäväksi. Edellä kuvattujen ilmiöiden taustalla on siis lopulta ihmisen aivotoiminta.
Hogan soveltaa simulaation käsitettä kahteen fiktiiviseen teokseen: William Faulknerin Ääni ja vimma -romaaniin ja Jane Austenin Emmaan. Hoganin mukaan Faulkner käyttää Quentin Compsonin katoamiskohtauksen taustalla kristillistä pääsiäisnarratiivia Jeesuksen tyhjän haudan löytymisestä. Emmaa tarkastellaan esimerkkinä taidokkaasta henkilöhahmojen simuloinnin simuloimisesta. Simulaatioillaan Austen synnyttää lukijassa simulaatioita ja voimakkaita emotionaalisia efektejä.