Unen ja valveen välinen tila

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Aug 09, 2012 02:09 PM


Torkkumisen nopeasti hapertuva lumous (Risto Niemi-Pynttäri, Särö-lehti)

Mistä johtuu, että lauseet tuntuvat unen rajalla huojuessa lumoavammilta kuin hereillä ollessa? Mitä sanoille tapahtuu hypnagogiassa, unen ja valveen välitilassa?

Viivyttelen vuoteessa. Puhelin tuntuu lähettävän pitkää tekstiviestiä, piippaus jatkuu loputtoman kauan. En kuitenkaan viitsi ojentaa kättäni ja katsoa puhelinta. Näen nopeasti näppäilevät naisen sormet ja tuntuu, että minulle leperrellään. Olen siitä niin hyvilläni, etten halua vielä nousta vuoteesta.

Näin helposti puhelimen herätysääni kääntyy toiveen toteutumaksi. Tosiasiassa olin osittain valveilla ja tulkitsin herätysäänen mukavaksi tekstiviestien sarjaksi.
Tämä on vain muunnelma koomisissa filmeissä usein toistetuista herätyskello-variaatioista, joissa unessa oleva välttelee heräämistä.

Kasvojen hahmottuminen esiin tapetin tahrasta on toinen kulunut elokuvallinen keino. Nämä havainnon ja mielikuvan sekoittumiset ovat kiinnostavia muuten kuin vanhanaikaiseksi käyneen kuvakerronnan kannalta. Kyseessä on unen ja valveen välitilassa tapahtuva liukuma: lumoava kuva liukuu neutraalin havainnon päälle.

Unen ja valveen välitilalle on annettu monia nimiä. Puoliuni viittaa tilaan, jossa ollaan joko heräämässä tai nukahtamassa. Torkkuminen taas tuo mieleen laimeat mielikuvat verrattuna unien värikkääseen maailmaan. Valveuni taas viittaa hypnoottiseen tilaan, jossa silmät ovat auki ja ihminen saattaa istua esimerkiksi kirjoittamassa, mutta on jonkin muun kuin arkilogiikan vallassa. Valveunessa todellisuus on kuitenkin läsnä, toisin kuin hallusinaatiossa, jossa se katoaa.

Logiikan tilalle nousee nonsense

Peter Schwenger on löytänyt termin tälle unen ja valveen väliselle tilalle - hypnagogia. Hänen artikkelinsa Writing Hypnagogia (Critical Inquiry, nro 3/2008, ss. 423- 439) käsittelee kirjoittamista sekä puoliunessa olevan tietoisuuden tilaa. Tällainen tila poikkeaa hänen mukaansa unesta nimenomaan siksi, että silloin kosketus todellisuuteen säilyy.

Maurice Blanchot taas luonnehtii artikkelissaan Kuvitteellisen kaksi versiota teoksessa Kirjallinen avaruus (Ai-ai 2003) unen ja valveen välistä liukumaa seuraavasti:
”... kuvan nimissä puhuva asia ”vuoroin” puhuu vielä maailmasta, vuoroin johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle...”.

Näin siis pelkkä läikkä saattaa vuoteessa loikoilijan silmissä muuttua niin lumoavaksi kohteeksi, että hän on uppoamaisillaan siihen. Visuaaliset mielikuvat ovat kiistämättä keskeisiä puoliunessa. Mutta kuva jakautuu siinä heti kahteen suuntaan: todelliset havainnot vievät toisaalle ja mielikuvat toisaalle. Uneen vaipumisen myötä sisäiset mielikuvat alkavat muuttua tapahtumiksi, ne tempaavat uneksijan mukanaan ja vievät uneen.

Puoliuninen tietoisuus ei aina ole visuaalisuuden dominoima; myös verbaalisuus on siinä keskeistä. Sanat ja puhe ovat puoliunessa yhtä olennaisia kuin mielikuvat. Vaikka jotkut ihmiset ovat visuaalisempia ja toiset verbaalisempia, niin unista puhumisen kulttuuria hallitsee visuaalisuus. Samalla on unohdettu, kuinka suuri osuus puheella on ihmisen tajunnassa: sisäinen puhe ja tajunnanvirta tarvitsee myös oikeutuksensa.

Unen ja valveen välisistä tiloista puhutaan usein mielikuvina. Tarkemmin ottaen kyse on havainnon ja mielikuvan, merkityksen ja äänen välisestä liikkeestä. Samalla kun mielikuvat ja äänet saavat vallan, kuvat ja sanat alkavat muuttua tapahtumiksi unessa. Sitähän unen ja valveen välillä tapahtuu: tahra tapetissa muuttuu kasvoiksi, ja seuraavassa vaiheessa tämä mielikuva puhkeaakin puhumaan, sitten käynnistyy tapahtumien vyöry, ja niin ihminen onkin jo unten mailla.

Puoliunen tilassa on harvemmin juonellisuutta, sen verbaalisuus ei liity vain unien tapaisiin tarinoihin. Silloin ollaan lähempänä kieltä kuin kertomusta. Toisin sanoen lauseet liukuvat todellisuuden alueelta sanojen lumon suuntaan. Unen rajalla huojuva on uppoamaisillaan lumoavaan lauseeseen. Logiikka höltyy ja tilalle nousee nonsense, äänteellinen mielihyvä ja assosiaatiot. Sanat alkavat irtoilla merkityksistään, niissä alkaa tapahtua äänteellisten solmukohtien toistumista, rytmi alkaa tuottaa sanoja.

Usein sanat kuuluvat dialogiin, jota sisäinen ääni käy jonkun kanssa. Repliikit hallitsevat unen ja valveen välitilaa: henkilö osin puhuu ja osin kuvittelee puhuvansa. Myös puhe jakautuu kahteen suuntaan ja syntyy kummallista hybridireplikointia. Puhuja keskustelee samanaikaisesti sekä vieressä olevan että kuvittelemansa hahmon kanssa. Näin puhekin huojuu sekä todellisen että kuvitteellisen välillä.

Liukuminen unen puolelle on Blanchotia mukaillen eräänlaista lumoutumista. Kun asetun pitkälleni ja rentoudun, samalla jokin vieras minussa vilkastuu ja alkaa tuottaa sanojen ja mielikuvien lumousta. Tämä lumous vie uneen samalla kun sanat ja kuvat alkavat muuttua unen tapahtumiksi.

Uneen vaipuva lukija tuntee tämän prosessin: lukiessa alkaa vaipua kuvittelun puolelle, jonkin aikaa sanat ja kertomus puhkeavat elämään silmien edessä, irroten luetusta ja jatkaen omaan suuntaansa. Kunnes lukija havahtuu siihen, että kirja putoaa kasvoille.

Heräämättömien ajatusten päiväkirja

Kirjoittajat ovat aina ammentaneet unista muistikirjoihinsa oivalluksia, kun mieltä askarruttavat ongelmat ratkeavat aamuöisessä puoliunessa. Muistiin on napattu myös osuvia assosiaatioita, tunnelmia ja kielikuvia. Muistikirjaan kirjoitetaan asioita, joita käytetään myöhemmin tietoisessa kirjoitustyössä.
Tämä on kuitenkin vain yksi tapa. Täydessä unessa kirjoittaminen ei liene mahdollista. Myös puoliunessa on lumoa, jossa sanojen ja mielikuvien mukaan tempautuminen estää niiden kirjaamisen. Muistiinpanot jäävät, koska mielikuvat vievät mennessään, lumous olisi tavallaan keskeytettävä muistiinpanoa varten.

Joskus on kuitenkin onnistuttu ujuttamaan kynä ja paperia unen ja valveen väliseen tilaan. Se on edellyttänyt, että kirjoittamisesta on tullut niin automaattista ja huomaamatonta, että se vaatii vain vähän tietoista toimintaa. Esimerkiksi Paul Valéryn sanotaan kirjoittaneen 1890-luvulla ”heräämättömien ajatusten päiväkirjaa” vaiheessa, jolloin häntä kiinnostivat toimettomuus ja tietoisuuden tilat.

Puhuminen on helpompi tapa viivytellä unen ja valveen välisessä rajassa kuin kirjoittaminen, silloin voi itse olla liki unessa ja puhua toiselle. Samalla tavalla jotkut ovat oppineet puhumaan sanelukoneeseen sängystä nousematta. Näin he ovat onnistuneet tallettamaan omia höpinöitään mukavassa puoliunen tilassa.
Runouden kieli, joka ei kerro eikä kuvaile, on joskus samankaltaista kuin unen ja valveen välitilasta kumpuava kieli. Joidenkin runoilijoiden sanotaan kirjoittaessaan siirtyvän tilaan, jota voisi kutsua valveuneksi. Kirjoittaja saattaa istua näppäintensä ääressä vaipuneena eräänlaiseen transsiin, jossa hän seuraa jotain muuta kuin todellisuuteen sidotun kielen logiikkaa.

Todellinen havainto tai kuultu ääni on usein olennainen lähtökohta myös runoudessa. Esimerkiksi John Ashberyn kerrotaan sanoneen, että hänen kirjoituksensa saattaa lähteä liikkeelle jostain kaukaa kuullusta repliikistä, joka vie mukanaan. Sana johtaa toiseen, ja kohta hän huomaa olevansa keskellä runon kirjoittamista.

Schwenger kiinnittää huomiota siihen, kuinka sama lumoutumisen liike tapahtuu myös tässä: ulkoinen repliikki sysää kielen liikkeelle, väistyäkseen vain lumoutuneen puheen tieltä. Silloin kun sanat alkavat viedä, kirjoittaja ei tietoisesti ohjaile kieltään eikä pyri ilmaisemaan mitään, vaan hän seuraa sitä, minne kieli vie.

Tavanomaisuus on osa lumousta

On kiinnostava huomata, että tällaisten tietoisuuden tilojen ei tarvitse olla haltioituneita, eikä erityislaatuisia. Päinvastoin, ne ovat huomaamattoman tavallisia. Pelkästään se, että sulkee silmänsä vuoteella loikoillessaan ja antautuu silmäluomien takana syntyville varjokuville, avaa tilan hypnagogialle.

Täytyy myöntää, että olen itse puoliunessa puhunut palamaan jääneelle lukulampulle. Havahduin omaan ääneeni sanoessani ääneen: ”Hyvä, kun huomioit joskus minuakin”. Luulin puhuvani kasvoille, jotka olivat valokehässä. Seurasin lumoutuneena, miten kasvot katosivat loistavan valon taakse pyöreiden kaarten keskelle. Suuri, rautalangasta kauniisti koottu kehikko muistutti lampun varjostinta ilman kangasta.

Tämä mielikuva olisi tietysti unohtunut, ellen olisi havahtunut pienen yölampun loisteeseen. Kirjoitin muistikirjaan ääneen lausumani sanat, ja jälkeenpäin ihmettelin tekstipätkää, koska siinä ei mielestäni ollut mitään tolkkua.

Asia alkoi kuitenkin avautua, kun tajusin, että lausahdus oli osa laajempaa tapahtumaa. Jäljelle oli jäänyt vain merkki siitä, että toiveeni oli toteutunut - itse tapahtumaa en muistanut.

On vaikea esittää yleispätevää määritelmää näistä sisäisistä mielikuvista, koska ne vaihtelevat eri ihmisillä kunkin persoonallisuuden mukaan. Unen ja valveen välitila voi vaikuttaa pelkästään tavalliselta torkkumiselta, harvoin kertomisen arvoiselta aivojen vireyden muuttumiselta, joka tuottaa ylimääräisiä mielikuvia.

Mutta uteliaisuus saa mielikuvan takana oleva maailman paljastumaan.
Se, mikä tuntuu puoliunessa aivan tavanomaiselta, paljastaakin kirjoittamisen myötä kontekstinsa, eikä tunnukaan enää niin merkityksettömältä. On mahdotonta tietää, onko noissa mielikuvissa merkityksiä, vai onko kaikki keksitty vasta kirjoittamisen myötä.

Yleensä torkkumiseen kuuluu tavallisuuden tunne, eikä mitään erityistä muistiin kirjoitettavaa ole. Kaikki tuntuu niin tavanomaiselta. Saattaa kuitenkin olla, että myös se on lumousta. Ihminen luulee helposti, että mielikuvat ja sanat ovat läpeensä tavallisia. Mutta kun saa kiinni jostakin latteasta merkinnästä muistikirjassa, itsestään selvyyksien takaa alkaakin paljastua kaikenlaista.
Kun olin ihmetellyt, miksi aamuiset hetket ennen ylös nousua olivat niin mielenkiinnottomia, tämä tunne paljasti itsensä erään mielikuvan kautta.

Kuvittelin tuoneeni puutarhasta ämpärillisen multaa. Tehtäväni oli poimia mullasta esiin kaikki siemenet. Työ oli aivan mahdotonta, kunnes huomasin, että levittäessäni multaa paperin päälle siemenet alkavat itää.

Unimielikuva oli vastaus kysymykseeni.