Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Kristeva: Tekstin kohdussa

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos maanantai 12. syyskuuta 2016, 08.52
Kielen tiedostamaton ja kirjoittaminen

Laura Leraillez: Tekstin kohdussa -  Julia Kristeva
teoksessa Lyytikäinen (toim) KUIN AVOINTA KIRJAA: LEIKKIVÄ TEKSTI JA SEN LUKIJA  (Mirka Korhola)

Julia Kristeva on kirjallisuudentutkija ja psykoanalyytikko, joka on saanut runsaasti vaikutteita Freudin ja Lacanin teorioista. Kristeva kutsuu lapsen elämän semioottiseksi vaiheeksi sitä, kun lapsi on vielä yhtä äitinsä kanssa eikä hänellä ole vielä käsitystä omasta itsestään. Kaikki viestiminen on ruumiillista ja aistimuksellista, semioottista. Tätä viettienergian rytmistä liikettä Kristeva kuvaa termillä khora. Isän väliintulo irrottaa lapsen hiljalleen äidistä ja symbioottisesta ykseydestä, ja kun lapsi opettelee aktiiviseen toimintaan sekä maailman ja itsen haltuun ottamiseen, se tapahtuu kielen symbolien avulla. Identifikaation kautta lapsen on mahdollista sanoa minä ja tulla puhuvaksi subjektiksi, joka vastedes etsii menetettyä ykseyttä symbolisesta järjestyksestä.

Looginen kieli suojaa meitä varhaisten, jäsentymättömien viettien hyökkäyksiltä, mutta toisinaan lauseen rakenne murtuu niiden voimasta. Tällöin khora tavallaan purkautuu loogiseen kieleen, jolloin syntaksi hajoaa, merkitykset muuttavat muotoaan ja syntyy runokieltä. Semioottinen ja symbolinen eivät seuraa toisiaan lineaarisesti, vaan ne molemmat ovat läsnä jokaisessa sanassa ja lauseessa. Puhuva subjekti horjuu aina luonnon ja kulttuurin, semioottisen ja symbolisen välillä, eikä rajaa niiden välille voi koskaan vetää lopullisesti. Kristeva kutsuu abjektiksi kaikkea sellaista, joka uhkaa oman minuutemme rajoja, ja joka siksi inhottaa meitä voimakkaasti. Inho ja nautinto kuitenkin sekoittuvat toisiinsa tässä kamppailussa, joka horjuttaa symbolisen järjestyksen perustuksia. Tästä syystä yhteiskunnan on laadittava itselleen lakeja ja sääntöjä pitääkseen kammottavan ja kiehtovan loitolla. Genoteksti liittyy läheisesti khoraan ja semioottiseen, fenoteksti taas symboliseen. Fenoteksti palvelee vakiintuneita sääntöjä ja arkikommunikaatiota, ja se vastustaa genotekstin viettiperäistä ja kumouksellista painetta. Kristevan mukaan vain modernistinen ja vallankumousajan kirjallisuus kykenevät luomaan fenotekstiin heterogeenisyyttä ja ristiriitaisuutta.

Tulkitsen, että Kristevan abjektin käsitettä voi hyvin soveltaa paitsi moderniin kirjallisuuteen, myös fantasiaan ja satuihin. Fantasiakirjallisuuden suosion katsotaan yleensä liittyvän yhteen maailman suurten kriisiaikojen kanssa. Tämän vuoksi fantasialla ja sadulla on usein myös kantaaottava tehtävä, ja teemaa sävyttää usein kaipuu muutokseen. Esimerkiksi Kokon satu Pessi ja Illusia ajoittuu toiseen maailmansotaan, ja Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi pohtii postmodernin maailman ongelmia ekokriittisesti. Esimerkkiteoksissa khora ei juuri purkaudu esiin kielen tasolla, mutta sen sijaan teosten mielikuvitukselliset aiheet ja hahmot horjuttavat symbolista järjestystä. Peikko esimerkiksi on ihmisille eräänlainen abjekti, joka samanaikaisesti kiinnostaa ja pelottaa. Etenkin Sinisalon teoksessa Mikaelin ja peikon läheinen suhde inhottaa voimakkaasti toisia ihmisiä ja sitä pidetään epäeettisenä, mutta Mikaelia peikko vetää suuresti puoleensa jopa seksuaalisesti.

Kristevan mukaan yksikään teksti ei synny tyhjästä. Samoin kuin subjekti rakentaa identiteettiään suhteessa toisiin, myös teksti saa merkityksen sitä edeltäviä tekstejä vasten. Intertekstuaalisuus on siis erottamattomasti kytköksissä Kristevan tekstikäsitykseen. Esimerkiksi Pessin ja Illusian tarina ammentaa aiheensa ikivanhoista suomalaisista myyteistä, joissa peikkojen ja keijukaisten uskotaan helposti rakastuvan toisiinsa, ja joissa peikon ja keijun suhde rikkoo lajirajoja ja perinteitä. Sinisalon teos sen sijaan rakentaa identiteettinsä suureksi osaksi Pessin ja Illusian varaan muutellen ja kommentoiden Kokon satua. Näin kaikki tarinat muodostavat tekstien jatkumon, joissa uusi teksti saa merkityksensä edellistä tekstiä vasten.