Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

10. Lauseet, joiden muoto kuvaa niiden sisältöä

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos maanantai 12. syyskuuta 2016, 08.41

Tekstin alussa esitellään kirjan aiempien lukujen pääkohdat. Ne luovat pohjan tekstissä käsiteltävälle lauseen muodon ja sisällön yhdistämiselle. Ensinnäkin lause on loogisten suhteiden rakenne. Tällä ei tarkoiteta kuitenkaan kieliopillista korrektiutta vaan niitä loogisia muotoja, jotka yhdistävät lauseessa tekijää, tekemistä ja objektia. Näin ollen toimivia lauseita voi oppia muodostamaan keskittymällä sisällön sijasta muotoon.

Kyse on harjoittelusta, jonka kautta näiden lauseen eri tekijöiden välisten loogisten suhteiden muodostamisen työkalut tulevat tutuiksi. Kun käytännössä on harjaantunut riittävästi, pystyy kyseisiä työkaluja käyttämään tilanteen tullessa kohdalle. Tämän jälkeen voidaan keskittyä tyyleihin. Tyylit ovat suunniteltuja tapoja järjestää vakiintuneita piirteitä halutun vaikutuksen tai tietynlaisen maailmankuvan synnyttämiseksi ja esittämiseksi.

Tämän esittämisen eli sanomisen tyylejä on olemassa lukemattomia. Kolme yleislaatuista (general) esittämisentapaa toimivat kuvaavina esimerkkeinä: alisteinen tyyli (subordinating style), additiivinen tyyli (additive style), satiirinen tyyli (satiric style). Alisteinen tyyli luokittelee, laittaa arvoasteikolle ja jonoon asioita, tapahtumia ja henkilöitä. Tyyli viestittää, että kaikelle on oikea paikkansa ja maailmassa kontrolli on hallitsevassa asemassa. Toiseksi on additiivinen tyyli, joka synnyttää vaikutelman puheesta: asioiden järjestys voi vaikuttaa puhemaisen umpimähkäiseltä tai siltä, ettei kirjoittaja välitä, osuuko kaikki lauseessa kohdalleen. Kolmas, satiirinen tyyli, taas toimii kirjoittajan aseena, jolla harppunoida ihmisiä, osapuoli tai kokonaisvaltaisesti yhteiskuntaa.

Kun muoto ja tyyli ovat hallinnassa, voidaan keskittyä sisältöön. Sisällön ilmaiseminen on se, mitä kirjoittaminen loppupeleissä on. Sisällön tulee olla lauseessa keskiössä. Fokus on siirrettävä lauseiden muodostamisesta ja tekemisen taidosta tarkoitukseen ja sisältöön, lauseiden analysoinnista lukemiseen. Kun tuntee lauseiden rakentamisen periaatteet, pystyy niitä arvostamaan ja ymmärtämään paremmin ja kokonaisvaltaisemmin. Voidaan siis tarkastella niitä olennaisia asioita, jonka vuoksi lauseet on alun perin kirjoitettu. Eli lauseiden rakentamisen taito tarkoittaa lauseiden ymmärtämistä, mikä tarkoittaa lauseiden arvostamista.

Lauseiden rakenne ja konteksti määrittää niiden sisältöä. Tämä ilmenee hyvin ensimmäistä ja viimeistä lausetta tarkasteltaessa. Ensimmäinen lause kirjoitetaan johdannoksi, se paljastaa idean ja asettaa sanottavat asiat ikään kuin näyttämölle. Viimeinen lause taas kokoaa ja sisältää jonkin päätelmän tai ratkaisun kerrottuun asetelmaan. Tekstin rakenne siis määrittelee myös tekstin sisältöä.

Edellä esiteltyjen pääkohtien pohjalta piirtyy esiin kaksi eriävää näkemystä kielestä: kieli instrumenttina (kieli on sisällön tarkoituksen esittämisen väline) ja kieli formaalina systeeminä (sisältö ja tarkoitukset palvelevat kieltä eikä toisin päin). Nämä näkemykset tihkuvat toistensa lävitse kirjan aiemmissa luvuissa: yrityksissä käsitellä vain muotoa tai vain sisältöä, huomio tahtoi kääntyä aina käsittelyssä olevasta puolesta toiseen.

Tekstissä nämä kaksi näkemystä kielestä (kieli instrumenttina ja kieli formaalina systeeminä) tuodaan yhteen. Yhdistäminen tapahtuu tarkastelemalla lauseita, joiden sisältö on niiden muodossa. Tällainen yhdistelmä saavutetaan sanojen huolellisella asettelulla lauseessa, jolloin lauseen muoto heijastelee sisältöä.

Kirjallisuuteen liittyvien lainausten kautta käsitellään sisällön ja muodon yhteenkietoutumaan liittyviä seikkoja. Esimerkkejä sisällön ja muodon yhdistävistä lauseista esitetään useita. Lause, jonka muoto kuvaa sen lukemisen vaikutuksia (esim. hyvistä, suurista teoista lukeminen saa lukijan jäljittelemään tällaisia tekoja). Ja lause, joka esittää muodollaan sen, mitä kuvailee.

Esimerkkinä on myös lause, jonka muodosta kuuluu sisällön monitulkintaisuuden ratkeamattomuus. Tällöin lause tukee taidokkaalla sanajärjestyksellään ja tiedostavalla muodollaan sisällön sanomaa. Hyvänä esimerkkinä tästä annetaan Miltonin (The Readie and Easie Way to Establish a Free Commonwealth, 1660) lause:

Thus much I should perhaps have said though I were sure I should have spoken only to trees and stones, and had none to cry to, but with the ProphetO earth, earth, earth! to tell the very soil itself what her perverse inhabitants are deaf to.

Lause sisältää runsaasti intertekstuaalisia viittauksia Raamatun tapahtumiin. Lyhyeen tekstikatkelmaan mahtuu viittauksia ainakin viiteen eri myyttiin tai Raamatun jakeeseen. Tämä tuo tekstikatkelmaan uusia merkityksiä ja syventää sitä. Tekstien tuntemus on tärkeää, sillä tekstit ovat vuoropuhelussa keskenään.

Lisäksi lainauksena esitetään lause, joka ei anna vastausta esittämäänsä kysymykseen, vaikka tietää sen. Tästä esimerkkinä annetaan Francis Baconin essee “Of Truth” (1625) alkaa sanoilla:

What is Truth? said jesting Pilate, and would not stay for an answer.

Esimerkki vaatii tietämystä Raamatun tapahtumasta, jossa Pilatus kysyy Jeesukselta, mikä on totuus. Lauseen ironia syntyy siitä, että totuus on hänen edessään Jeesuksen muodossa, eikä hän jää odottamaan vastausta, joka kuitenkin löytyisi etsimättäkin. Lause etäännyttää itsensä sisällöstään kahdesti: esittäen kysymyksen henkilöhahmon, Pilateksen, kautta ja kuvaten Pilateksen käytöksessä oman toimintansa.

Totuus, joka yhtä aikaa on helposti hyväksyttävä ja täysin peitetty, on tyypillinen rakenne uskonnollisissa teksteissä.

Lauseen sisällön ja muodon yhtymiseen tullaan käsiteltäessä dilemmaan kielen kyvystä kommunikoida todellisuus, jota sen muodot eivät pysty esittämään. Esimerkeissä käydään läpi myös kielen ominaisuutta viitata itsensä ulkopuolelle. Tämä on tyypillistä uskonnollisille teksteille, mutta myös muut tekstit sisältävät metaforia ja vertauskuvia. Esimerkkinä uskonnollisesta tekstistä annetaan lause, jonka muoto kuvaa kykenemättömyyttä luonnehtia tahoa, jolle lause on osoitettu. Tämä tehdään kieltäytymällä pitäytymästä kielen totutuissa keinoissa: yhtä aikaa venytetään, taivutetaan ja jopa rikotaan kuolevaisten kieltä jumalaisen luonnehtimiseksi. Lauseen muoto kuvastaa tätä mahdottomuutta.

Toinen esimerkki annetaan taiteen kentältä lauseena, jonka muoto kuvaa sisällön pyrkimystä esittää hetkellinen kokemus, jota ei voi tallentaa. Lauseen muoto kuvastaa tätä mahdottomuutta: taidokkaasti rakenneltu lause paljastaa eri näkökulmista erilaisia piirteitä kuvaamastaan asiasta. Tämä on toteutettu hyödyntäen kielen katoavaista hetkellisyyttä.

Fordin teosta The Good Soldier (1927) esitellään sen kyvystä käsitellä muodon ja sisällön yhtymistä ja sen vaikeutta. Fordin teoksessa kertoja reflektoi kirjoittamista. Kertoja pohtii sitä, missä järjestyksessä tai kenen sanomana hänen olisi kerrottava asiansa, mutta varsinaista sanottavaa hänellä ei tunnu olevan. Tarina alkaa kuuluisalla lauseella: This is the saddest story I have ever heard. Kertomuksen ironia ja surullisuus syntyy kertojan, John Dowellin, kyvyttömyydestä kertoa

mitään sisällöllistä tarinaa. Hän takertuu tekstin muodostamiseen, mutta ei huomaa omaa kyvyttömyyttään ymmärtää tekstin merkityksiä, toivoen, että oikeaan järjestykseen asetellut osaset paljastavat tarkoituksen, jota hän ei kykene näkemään.

Tekstissä käsitellään lauseiden rakentamista, niiden muotoa ja sisältöä. Lauseiden rakentamisen prosessin ymmärtäminen on tärkeää, sillä se johtaa lauseiden ymmärtämiseen, mikä johtaa lauseiden arvostamiseen. Kuten tekstissä ilmaistaan: ”Lauseiden taito ja arvostus sitoo meidät hyödylliseen tutkimukseen niistä lingvistisistä keinoista, mistä elämämme ja meidät itsemme on tehty.” Se antaa muodon asioille, mutta toisaalta se on rakennelma, jolla on omat lainalaisuutensa. Gertrude Stein muotoilee asian näin:

I really do not know that anything has ever been more exciting than diagramming sentences. I suppose other things may be more exciting to others when they are at school but to me undoubtedly when I was at school the really completely exciting thing was diagramming sentences and that has ever been to me since the one thing that has been completely exciting and completely completing. I like the feeling the everlasting feeling of sentences as they diagram themselves. In that way one is completely possessing something and incidentally one’s self.

Fisch ss. 52-60