Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

6. Lisäämiseen perustuva tyyli

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos maanantai 12. syyskuuta 2016, 08.41

Fischin mukaan Miltonin ja Paterin vastakohtaista tyyliä käytti ranskalainen esseisti Michel de Montaigne (1533-1592). Hänen taiteensa perustui spontaaniuteen, satunnaisuuteen ja sattumanvaraisuuteen. Montaigne kuvaili kirjoittavansa luonnollisesti ilman suunnitelmaa, jolloin yksi kynänviiva johtaa seuraavaan: ”En kuvaa [lopullista] olemista, kuvaan liikettä…”. Montaignen kääntäjä Donald Frame on kuvannut kirjailijan tyyliä vapaaksi, puheenomaiseksi, epämuodolliseksi, persoonalliseksi ja konkreettiseksi Tämä assosiaatioon perustuva proosa vaikuttaa lukijasta mahdottomalta ennakoida; kuin tarinassa voisi tapahtua mitä tahansa. Fisch epäilee Montaignen uskoneen, että luonnollinen tyyli vältellä muodollisia rakenteita ja ilmeistä suunnittelua heijastaisi täsmällisesti mielenliikkeitä vapaasti virtaavassa liikkeessä. Hän kuitenkin toteaa, että tästä huolimatta vapaa tyyli ei ole läpinäkyvä kuva psykologisesta todellisuudesta, vaan pelkkä esitys siitä. Erilaiset kerrontatyylit luovat kuvaa proosan maailmasta, ja Fisch käyttää Montaignea esimerkkinä tapahtumien järjestämisestä vapaasti suhteessa toisiinsa.  Vastakohtana tästä hän mainitsee Austenin ja Jamesin tyylin, jossa lukijat voivat tuntea olonsa turvalliseksi kirjailijan johdattaessa heidät älykkään kontrolloidusti romaaninsa monien koukeroisten, mutta tarkasti jäsentyneiden, kerrosten läpi.

Laajahkoin esimerkein Fisch kuvaa miten Laurence Sternen kirjassa Tristam Shandy samanniminen päähenkilö pohtii, että hän olisi aivan erilainen henkilö, jos hän olisi syntynyt toisista vanhemmista tai kasvanut erilaisissa oloissa. Vaikka lukija jahtaa päähenkilön olemusta sivu sivulta, ei tämä koskaan selviä päähenkilön vetäytyessä tarkoista määritelmistä. Lukija siirtyy pettymyksestä toiseen, eikä teoksella tunnu olevan loppua. 1900-luvun kommentaattori Lodwick Hartley kuvaa Sternen tyyliä ja sen vaikutusta osuvasti kysymällä: ”Kuka voi sietää henkilöä, joka tavallisessa keskustelussa aina vain soutaa ja huopaa pääsemättä koskaan tarinan loppuun?”. Teosta kutsuttiin viimeistelemättömäksi, mutta Fisch huomauttaa, että Sterneen pettyvät ne, jotka odottavat Austenin ja Jamesin tapaista suoraviivaista kerrontaa. Sterne on kuitenkin hyvin perillä Tristamin lukijoiden toiveista, mutta tietoisesti jättää ne tyydyttämättä. Hän tuntuu vain leikittelevän lukijoilla, kun kutsuu näitä kulkemaan päähenkilön vierellä kappaleen matkaa ja hulluttelemaan ja nauramaan tämän kanssa. Sternen mukaan lukijat, jotka odottavat em. suoraviivaista tyyliä, eivät ole lukijoita ollenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Hänestä lukijan tulee palasia kokoamalla selvittää mitä tapahtui, eikä odottaa valmiita selityksiä kauniissa pakkauksissa.

Jos Sterne jätti lukijansa varpailleen, niin J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa –teoksen (1951) päähenkilö Holden Caulfield ei Fischin mukaan edes teeskentele välittävänsä lukijoistaan: “…en aio kertoa koko kirottua elämän tarinaani, tai mitään”. Kirjan taidokkaassa ensimmäisessä lauseessa kaikkine ja-sanoineen tulee lukijan tietoisuuteen hengästynyt ja harjoittelematon teinipojan ääni ja sen heijastumana näennäis-filosofinen kertojan ääni. Salinger ei kuvaile päähenkilön elämää aikajärjestyksessä tai noudattaen muitakaan lineaarisen elämän tai proosan linjoja. Fisch sanoo, että päähenkilön ja kirjan totuus ei synny päivämääristä ja järjestyksessä olevista lauseista: Sieppari ruispellossa näyttää miten niin elämässä, kuin proosassa, puhtaat ja muodolliset rajanvedot ovat keinotekoisia rakennelmia.. Tätä kuvaa kirjan kertojan tyyli, mutta myös päähenkilö Holden kuvailee miten hänen on tapana poiketa asiasta, mikä vahvistaa minäkertojan uskottavuutta ja persoonallisuutta.

Yhtenä lisäävän tyylin teoreetikkona Fisch mainitsee Gertrude Steinin. Stein on kirjoittanut teoksensa ilman välimerkkejä pyrkimyksenään saada merkitys olemaan läsnä koko tekstin lukemisen ajan, ja antaa jokaiselle sanalle yhtä suuren painoarvon lauseessa. Todellakin, kirjoitelma itsessään – järjestää osaset lineaariseen muotoon – osoittautui Steinin pyrkimysten viholliseksi: ”Kaikki on samaa, paitsi kirjoitelma ja aika” (Composition as Explanation, 1926). Asioiden laittaminen yhteen laajaksi kokonaisuudeksi pilaa yrityksen samanarvoistaa sanoja yhdistämällä ja alistamalla. Flaubertin ja Cézannen teorioista vaikuttunut Stein kertoo hapuilleensa jotain, joka alkaisi yhä uudelleen ja uudelleen. Samalla kun hän pyrki samankaltaisuuteen, hän tuli luoneeksi jotain erilaista. Englanniksi sana ”lause” itsessään merkitsee päätettyä ajatusta, tuomiota ja viisaudenpalasta, joista Steinin proosa kieltäytyy tavoitellessaan elokuvamaista kielellistä esitystä.

Yhdeksi tyylilajin edustajista Fisch nostaa Ernest Hemingwayn, johon Steinillä oli tunnustettu vaikutus. Hemingway ei ollut kuitenkaan yhtä filosofinen kuin Stein, vaan hän sai vaikutteensa aiemmasta urastaan toimittajana. Hän ohjeisti kirjalijaa seuraavasti: käytä lyhyitä lauseita ja anglosaksisia sanoja, kirjoita selkeästi, äläkä ylikirjoita, vältä adjektiiveja ja jätä itsesi pois tekstistä. Lopputuloksena oli tyyli, jota on kuvattu realistiseksi, kovaksikeitetyksi, säästeliääksi, kaunistelemattomaksi, minimalistiseksi ja jalokiviä hiovaksi. Fisch korostaa, että jalokivenhionta kuvaa erityisen hyvin Hemingwayn tyyliä, sillä hänen lauseensa ovat tarkkaan hiottuja ja kiillotettuja. Esimerkkinä Hemingwayn loppuun asti mietityistä lauseista Fisch käyttää pätkää teoksesta A Farewell to Arms (1929): ”In the bed of the river there were pebbles and boulders, dry and white in the sun, and the water was clear and swiftly moving and blue in the channels.” Lause on toteava, adjektiivit toimivat pikemminkin määritelminä, kuin kuvailuina, ja, kuten Fisch toteaa, se on allegorinen itselleen. Tällaiset lauseet antavat kirjailijan teoksissa vastakohdan päähenkilöiden tuskalle, epätoivolle ja hyödyttömyydelle, mutta kuvaavat myös luonnon ja ihmisen suhdetta

Fischin käyttämät esimerkit Sternen, Salingerin, Steinin ja Hemingwayn tyylistä kirjoittaa valokuvamaista ja pysähtynyttä, joskus satiirin puolelle poikkeavaa, realismia, tulevat hänen mukaansa puhtaimmin esille Virginia Woolfin teoksissa. Hän nostaa esimerkiksi Woolfin To The Lighthouse –teoksesta (1927) kohtauksen, jossa Mrs. Ramsey nuhtelee tyttäriään ateistin pilkkaamisesta. Kohtauksessa lukijalle esitellään kertoja ja hahmot, joiden ääriviivat jäävät realistisen epämääräisiksi. Woolf sitoo hahmonsa hetkeen ja sisäisiin tiloihin, jotka ovat jatkuvasti muutoksessa ja viittaavat alati sekä menneeseen, että tulevaan. Fisch väitti aiemmin, että kirjoittaja on valitsija, joka rajaa mahdollisuuksia saadakseen niiden joukost muotoiltua jäljelle jäävän tarinan. Kuitenkin hän nyt huomauttaa, että Woolfin tyyli, vapaa ja aukkoja jättävä, tekee päinvastaisen ja kieltäytyy tällaisesta kurinomaisuudesta saavuttaakseen monivivahteisia merkityksiä. Woolf on itse kuvaillut, että sanat eivät ilmaise vain yhtä asiaa, vaan tuhatta mahdollisuutta. Junassa oleva kyltti: ”Älä kurkottaudu ulos ikkunasta” voi joissain konteksteissa muuttua ikään kuin käskyksi tehdä kielletty asia.

Kriitikko Erich Auerbach on kuvaillut Woolfin tajunnanvirran tyyliä: ”Hän on kääntänyt tavanomaisen suhteen sisäisten tapahtumien ja kerronnallisten tapahtumien kesken, jossa ensimmäiset ovat aina olleet alisteisia jälkimmäisille ja jossa sisäiset ajatukset kommentoivat tai valmistavat maaperää juonen muutoksille”. Esimerkkinä Auerbach tarkastelee lausetta, jossa Mrs. Dalloway ajattelee väistämätöntä kuolemaa, ja näkökulma vaihtelee lakkaamatta päähenkilön ja kertojan välillä luoden lukijalle erilaisia vaikutelmia ja näkökulmia henkilöistä ja tapahtumista (Mimesis 1946). Tuntematon kriitikko on kuvannut Woolfin tyyliä Glascow Heraldinissa vuonna 1927: ” Woolf ei koskaan, hetkeksikään tule luomansa maailman riippumattomaksi tarkkailijaksi. Siksi hänen ihmisensä ovat täysin todellisia olematta koskaan todellisia”.

Fischin mukaan Woolfin tekstit vaikuttavat siltä, että hän on luonut ne ilman vaativaa ponnistelua, ne ovat syntyneet kuin itsestään. Hänen mukaansa lisäävä tyyli on petollista juuri tässä näennäisessä helppoudessaan ja vaivattomuudessaan; jos joku muu haluaa pyrkiä samaan lopputulokseen, hän todennäköisesti yrittää liikaa. Samantyylisen tekstin aikaansaamiseen ei ole reseptiä, jota noudattaa, eikä ohjetta, mitä jättää pois. Minkä Fisch toteaakin lopen olevan itse ohje; ei tule korostaa yhteyksiä ja laittaa asioita sovinnaisille paikoilleen, vaan tulee unohtaa johdonmukainen aikakehys, tehdä kertojasta epäluotettava ja hylätä selkeys. Hänen mukaansa ennen kuin voi kirjoittaa Woolfin ja Steinin kaltaisten mestareiden tapaan, kirjoittajan on kuitenkin osattava tehdä kaikki nämä, lineaariset aikakehykset ja uskottavat kertojat, jotta lopulta voi hylätä ne; on tiedettävä mitä vastaan kapinoi, ennen kuin lähtee barrikadeille.

Paljon sisältävän lauseen taloudellisuus on huomattava ja sen kirjoittamisen ilmeinen helppous on petollista. Fisch suositteleekin kokeilemaan tyylin jäljittelemistä käyttäen esimerkkeinä Ford Madox Fordin  ja Tana Frenchin hitusen perinteisempiä tekstejä, sillä Stein ja Woolf ovat aloittelijalle liian vaikeita. Fisch varoittaa, ettei harjoituksen tarkoituksena ole pelkästään muuttaa kolmesanainen lause jättiläiseksi, mutta periaate on sama. Jäljittelyn tarkoituksena on auttaa kirjoittajaa omaksumaan metodi, jotta hän voi sitä tarvitessaan käyttää omien asioidensa sanomiseen ja oman tyylinsä rakentamiseen Hän myös muistuttaa, että taidon opettelemisessa on hyvä pitää rinnallaan taiteenlajin mestareiden tuotokset.

 

Fisch ss. 27-36