7. Satiirinen tyyli

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Sep 12, 2016 08:41 AM

 

Erilaisia tapoja kielentää asioita eli erilaisia muotoja on rajoitettu määrä, mutta sisällöllä ei. Jos niitä alettaisiin listaamaan, siinä menisi ikuisuus kuten Robert Burtonin teos Anatomy of Melancholy osoittaa.

Kirjoittaja valitsee umpimähkään yhdenlaisen sisällön esitelläkseen siltaa muodollisen osan, kirjoitusohjeita sisältävän osan ja lukuohjeita sisältävät osat. Hänen valintansa kohde on satiiri, jossa “human vice or folly is attacked through irony, derision or wit” eli jossa ihmisen paheellisuutta ja typeryyttä vastaan hyökätään ironian, pilkan ja nokkeluuden avulla. Tämä on satiirin sanakirjamääritelmä ja lisäksi on olemassa tarkempia määritelmiä. Se asettaa satiirin suoran, julman kritisoinnin ja miedon sarkasmin välille. Satiiri on vähemmän suoraa kuin ensin mainittu ja paljon purevampaa kuin jälkimmäinen. Se ei vain ilmene ja sano suoraan, mitä tarkoittaa, sillä sanottu on yleensä tuhoavaa. Se on kirjoittamisen muoto, jota luonnehditaan siten, että lauseiden, virkkeiden, kappaleiden ja kokonaisuuden tunnelman keskinäin yhtenäisyys on todella tärkeää.

Satiiri on mitä ilmeisimmin sisällön alla oleva kategoria ja sen itsensä sisältöä ovat kyynisyys, inhoaminen ja viha, mutta tarvitaan kykyä hallita erilaisia kielimuotoja, jotta satiiria voidaan käyttää, joten täytyy vain jatkaa muotojen harjoittelua.   Satiirin mestarit kirjoittavat lauseita, jotka kuljettavat heidän purevuuttaan eri asioihin: juuri kun lukija luulee tietävänsä pointin, asia aukenee vaatien tulkitsemaan sitä entistä tarkemmin.

Seuraava on esimerkki J. L. Austin’in How to Do Things with Words (1962)-teoksesta.

And we must at all costs avoid over-simplification, which one might be tempted to call the occupational disease of philosophers if it were not their occupation.

Ja meidän täytyy välttää liiallista yksinkertaistamista, joka saattaa houkutella meitä, sillä se on filosofien ammattitauti - ellei se olisi heidän ammattinsa.

Lause alkaa yksinkertaisella käskevällä lausekkeella: vältä liiallista yksinkertaistamista. Tyyli on vakava. Virkkeen toisella tasolla asiat alkavat monimutkaistua: kyseessä on relatiivilause joka saattaa houkutella. Ennen kuin edes tiedämme mikä mainittu houkutus on, haluamme vältellä sitä. Sitten houkutus on nimetty- filosofien ammattitauti, joka on asioiden liiallinen yksinkertaistaminen -jolloin me voimme olla helpottuneita, sillä huomio on viety meistä filosofeihin, jotka ovat tälle yksinkertaistamiselle herkkiä. Lukija kuitenkin otetaan takaisin tarkasteltavaksi kolmannella tasolla, joka käsittelee sekä lukijaa että filosofeja. Lauseke ammattitauti merkitsee eroa filosofoinnin ja sitä seuraavan kaaoksen välillä. Mutta sana ammatti poistaa eron: yksinkertaistaminen, jota filosofit tekevät, mikä tarkoittaa sitä, että filosofi, joka varoittaa lukijaa yksinkertaistamisesta, yksinkertaistaa asioita parhaillaan itsekin.   Onko tässä kaavaa? Kyllä. Esimerkiksi aloitat lievällä toteamuksella: ”Ei saa myöhästyä”. Ja sitten siihen lisätään jotain, joka korottaa tunnelmaa ja terävöittää ääntä: ”sillä se on virhe työntekijöiden ansioluettelossa” - ennen kuin uhkaus muuttuu tarkemmaksi ”ja löytyy yleensä entisten työnteköiden ansioluettoista.” Ei niin ärtyisä ja terävä kuin edellinen Austinin esimerkki, mutta ilmaisee kuitenkin satiirisuutta.

Jäljittelyn tehtävä on vielä vaikeampi, kun sen kohteena on seuraava virke Oscar Wilden teoksesta Wilde’sThe Critic as Artist (1891). Tekstissä puhuja nimeltään Ernest selittää, miksi hän ei pidä omaelämäkerroista:

They are generally written by people who have either entirely lost their memories, or have never done anything worth remembering, which, however, is, no doubt, the true explanation of their popularity, as the English public always feel perfectly at its ease when a mediocrityis talking to it.

Niitä ovat yleensä kirjoittaneet sellaiset ihmiset, jotka ovat joko menettäneet muistinsa tai jotka eivät ole koskaan tehneet mitään muistamisen arvoista, mikä kuitenkin epäilemättä on heidän suosionsa syynä, sillä englantilainen yleisö tuntee helpotusta, kun joku keskivertoihminen kirjoittaa tällaisesta keskivertoisuudesta.

Omaelämäkertojen kirjoittajia piikitetään kahdesti. Ensiksi heitä kutsutaan sepittelijöiksi: ettei heillä ole yhtään muistoja ja he vain keksivät niitä. Tai (mikä pahempaa) heillä todella on muistoja, mutta se, mitä he muistavat ei ole lukemisen arvoista eikä kiinnostavaa. Tämä kuitenkin kummallisesti herättää suurta arvostusta yleisössä, mikä on tämän tekstipätkän todellinen kritiikin kohde.

Tekstipätkää käydään läpi kielellisesti hyvin tarkasti, mutta tämän englanninkielisen aineiston kääntäminen ja asioiden havainnollistaminen suomeksi on melko hankalaa, joten en näe tarpeelliseksi alkaa suomentamaan näitä yksityiskohtaisesti. Lisäksi tekstistä löytyy muita esimerkkejä, joiden avulla käydään lausetasolla satiirin muodostusta.

Lopussa tehdään tiivistys: vaikka eräässä artikkeleissaan kirjoittaja on sanonut, ettei ajatuksella ole niin väliä, sillä totta kai on. Muodot, joita hän on perustellusti painottanut, nimittäin ovat olemassa huolittelun, täsmentämisen ja sisällön tehokkaan ilmentämisen vuoksi.

Fisch ss. 36-38