Luova kirjoittaminen ja kirjallisuusteoria

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Sep 12, 2016 08:44 AM

Kirjoittaminen ja kirjallisuusteoria
(Risto Niemi-Pynttäri: Verkkoproosa 2007)

Mitä on sana ja luova sanankäyttö? Kun puhutaan sanasta, ei useinkaan tarkoiteta erillistä sanaa vaan kieltä laajemmin. Semioottisena merkkinä sana ei ole yksittäinen objekti vaan distinktioista ja oppositioista syntyvä kielisysteemin osanen. Tällä tasolla ei ole eroa, onko kyseessä puhuttu, painettu vai digitaalinen sana. Merkkisysteemin tasolla kunkin merkin status syntyy vain suhteessa saman systeemin toisiin merkkeihin. Kielen systeemeissä ei tapahdu luovia prosesseja, tekstigenret hallitsevat kielen jäsentymistä, ja niissä tapahtuvia muutoksia kutsutaan evoluutioksi. Tässä mallissa luovuus eristetään subjektiin liittyväksi psyykkiseksi kokemukseksi, ja luovuus ja kieli ajautuvat näin eri asioiksi.

Paul Ricoeur kritisoi semiotiikkaa sanakeskeisyydestä ja väittää, että kielen olemukseen kuuluu luovuus yhtä hyvin kuin systeemi. Esseessään ”Word, Polysemy, Metaphor: Creativity in Language” (1991) hän esittää teoriansa siitä, kuinka kielessä itsessään on luovuutta. Ricoeur pyrkii todistamaan maksiimin: kieli on rajallisten mahdollisuuksien rajatonta käyttöä. Hänen mukaan semioottinen kieliteoria on pätevä muuten, mutta siinä ei ole otettu huomioon diskursiivista puhetilannetta. Semioottiselta kannalta luovuus on merkkien tuottamista edeltävien merkkien pohjalta. Luovuuden paikka on nimenomaan kielen käyttötilanteissa, niinpä sanan luovasta käytöstä puhuminen viittaa kielisysteemin sijasta puhetilanteisiin ja diskursseihin.

Ricoeurin mukaan kielen diskursiivisuus on luovuuden lähtökohta, ja se edellyttää sanan sijaan lauseen korostamista. Hän sanoo, että diskurssin tasolla sanat kuuluvat ”lauseen kielioppiin eikä merkin kielioppiin“ (Ricoeur 1991, 72).  Luovuuden voima paljastuu vasta kielen käyttötilanteessa, jossa keskeisin yksikkö on lause ja jossa sana löytää paikkansa vasta sen ehdoilla. Ricoeurin mukaan lause on ensimmäinen kokonaisuus, joka on suhteessa sosiaaliseen todellisuuteen (Ricoeur 1991, 68 ja 1986, 66).

Ricoeurin keskeinen kritiikki semiotiikkaa kohtaan kohdistuukin siihen, että puheen ja ajattelun ensimmäinen yksikkö ei ole sana vaan lause. Semioottinen teoria sanasta painottaa ketjua, jossa sanasta muodostuu lauseita. Näin lausetta pidetään eräänlaisena sanojen laajentumana, ja näin myös lause joutuisi täysin kielisysteemin sisälle. Toisin sanoen puhe ja ajattelu tapahtuvat kokonaisuuksina eivätkä sana kerrallaan. Teoria kielisysteemistä, jonka perusyksikkö on sana, on joutunut erottamaan inhimillisen tilanteen ja kielen toisistaan. (Ricoeur 1986, 66–67.) Luodessaan teoriaa kielisysteemistä semiotiikka rajautuu tarkastelemaan vain tekstiä ja sulkee kirjoittamisen teoriansa ulkopuolelle. Mutta kun kieltä ajatellaan myös käyttötilanteestaan käsin diskurssina, huomataan, että sana kuuluu kielisysteemin lisäksi myös tilanteeseen. Kielen ja inhimillisen tilanteen rinnastamisen myötä voidaan pohtia myös sitä, millaisiin seikkoihin perustuu se, että kielestä tulee innovatiivinen tekijä kirjoittamistilanteessa.

Ricoeur korostaa sanan polysemiaa, jonka myötä sanaan liittyy potentiaalisesti laaja merkitysten skaala. Sanan monet merkitysvivahteet ja konnotaatiot asettuvat kohdalleen vasta lauseessa, sanan käyttöyhteydessä. Sana kuuluu toki leksikaaliseen sanastoon, joka on semioottisesti vivahteikas erojen ja oppositioiden systeemi. Mutta sana kuuluu myös tilanteeseen. Kielen aktuaalisessa käytössä sanan merkitysskaalasta on käytössä vain se osa, jota lauseessa tarvitaan, muut merkitykset ovat siirtyneet marginaaliin. Sanan potentiaalisten ominaisuuksien rajaus tapahtuu siis joko lauseyhteyden, aiheyhteyden tai lopulta dialogin perusteella tilanteessa, jossa kysyjä voi pyytää tarkennusta sanan merkitykseen. (Ricoeur 1991, 73.)

Sanan polysemia mahdollistaa ekonomisen kielen, koska sanasto olisi ääretön, jos jokaisella asialla olisi oma nimensä. Samalla polysemia mahdollistaa kielen monimielisyyden ja sen, että kieli ylipäätään voi olla vivahteikasta. Juuri tämä edellyttää herkkyyttä tilanteen ja kontekstin suhteen. Ricoeur (1991, 65) sanoo, että ”sana on luovuuden potentiaalinen kantaja ja lause sen aktuaalistaja“. Kielen luovuuden kannalta on siis huomattava, että kyse ei ole siitä, että sana olisi monimielinen, assosioiva ja luova, kun taas lause asettaisi sanalle käyttöyhteyden. Vaikka lause rajaa sanan merkitysskaalaa, se ei tee sitä yksimerkityksiseksi. Tämä tulee ilmi poeettisessa kielessä, jossa siinäkin lause liittää sanan tilanteeseen mutta ei tee sitä yksimerkityksiseksi vaan aktualisoi sanan monimielisyyttä. Poeettisen sanan myötä huomataan, että sanan aktualisoitumisessa on kyse huomattavasti laajemmasta seikasta kuin vain yhdestä merkitysvalikon valinnasta. Sanan aktualisoituminen on paljastumisen ja kätkeytymisen tapahtuma, kuten Gadamer sanoo. Sanalla ei ole merkitysvarastoa, jonka voisi paljastaa kokonaisuudessaan. Tässä mielessä sanan polysemia on tutkimaton syvyys, ja sanan merkitysten skaalan sijaan kaikki sanan paljastumiset ovat pelkästään tilannekohtaisia aktualisoitumisia.(Gadamer, 1993b, 40.)[1] Sana on syntyhistoriastaan ja konnotaatioistaan johtuen loputon ja hallitsematon, sanan poeettinen paljastuminen voi avata tätä syvyyttä hieman enemmän kuin arkikäyttöön sidottu sana.

Strukturalismi osoitti aikanaan, että kirjoittajan persoonallisen näkemyksen sijaan kerronnalliset rakenteet ohjaavat kertojaa (Saariluoma 1992, 19). Kertomusta pidettiin systeeminä, jolle kirjoittaja on kertojatehtävänsä kautta alisteinen. On kuitenkin oireellista, että esimerkiksi modernistinen romaani ei antaudu paljastamaan kielisysteemin rikkautta, vaan keskittyy tuomaan ilmi subjektin rikasta tietoisuutta. Modernistisen romaanin (Joyce, Woolf, Proust) keskuksessa on subjekti, keskushenkilö, jonka välitön havaintomaailma on esityksen kohteena, ja teos kertoo hänen subjektiivisista vaikutelmistaan, havainnoistaan, ajatuksistaan ja muistoistaan. (Saariluoma 1992, 20.)

Kirjoittamisen kannalta puhe mimesiksestä luopumisesta on ennenaikaista, ja kuten Saariluoma huomauttaa, on erehdys samaistaa realismi ja mimesis. Kirjoittaminen ei ole irronnut mimesiksestä eikä edes representaatiosta. (Saariluoma 1992, 21 ja 23.)

Strukturalismi ja ajatus kielestä omalakisena systeeminä osoitti, että merkitykset syntyvät kielen elementtien suhteina eivätkä suoraan kirjoittajan ilmaisuina. Johdonmukaisesti strukturalismin olisi pitänyt paljastaa myös kielellinen mimesis merkityksettömäksi. (Saariluoma 1992, 21 ja 23.) Näin ei kuitenkaan ole käynyt, koska kirjoittaminen liittyy eläviin kielenkäytön tilanteisiin, ja sellaisena se on olennaisesti puheen (parole) mimesistä.

Kielisysteemiä painottavan strukturalistisen narratologian rajoitus on systeemin sisäisessä hierarkiassa: sen mukaan kertoja on kertomukselle alisteinen, ja vaikka narratologia ei puhu kirjoittajasta, niin selvää on, että kirjoittaja on kertojatehtävänsä kautta alisteinen koko systeemille. Kirjoittajan vapaus kertomuksen kehittelyn suhteen olisi näin ollen vain hänen illuusiotaan, ja todellisuudessa kirjoittaja tekisi vain polkuja kielisysteemin tarjoamiin muotoihin. Kirjoittaja olisi näin samankaltaisessa tilanteessa kuin hypertekstin lukija, joka valitsee polkunsa ennalta ohjelmoitujen vaihtoehtojen pohjalta. Hypertekstien teoriaan liittyvä mahdollisten juonellisten valintojen kielioppi asettuukin vaivattomasti narratologian teoriaan (Ryan 1999, 119). Narratologian rajoituksena on kuitenkin se, että kielen elävät käyttötilanteet eivät kuulu sen käsitteistöön, se jää aina kielisysteemin piiriin ja vaikenee kirjoittajasta.

Praktinen kirjoittaja on kaikesta huolimatta olemassa, mutta jää kummallisesti tekstin sisäisen maailman ja elävän kielenkäytön välille. Kirjoittamisen vapaus on illuusiota, vain kun kirjoittamisen tilanne rajataan pois systeemistä. Tekstin rakenne ohjaa kuitenkin vain tekstin sisäistä kertojaa, eikä tekstin perusteella voi päätellä kirjoittajaa. Kirjoittaminen on toimintaa kielen sekä elävässä tilanteessa että potentiaalisessa tilassa, ja näin voidaan tehdä ero kirjoitetun ja kirjoittamisen välille. Kielisysteemin sisältä käsin ei tavoiteta kielen ja aktuaalisen elämismaailman suhdetta, ja kuten usein on osoitettu, kielen diskursiiviset tapahtumat jäävät systeemikeskeisen kielikäsityksen ulkopuolelle (Ricoeur 1986, Kristeva 1993). [2]

Kirjallisuusteoriassa siirtyminen tekstin tutkimisesta kirjoittamisen tutkimiseen kohtaa monenlaisia ongelmia. Tekstin perusteella ei voida tehdä päätelmiä kirjoittamisesta, ja kuitenkin kirjoittaminen oletetaan jokaisen tekstin syntytapahtumaksi. Vain puhtaasti tekstilähtöiset tutkimustavat välttävät tämän ongelman, mutta tekijä oletetaan taustalle aina kun tekstiä tutkitaan kontekstissaan. Paneutuessaan tekstiin ja sen kontekstiin kontekstuaaliset tutkimusmetodit kuten feminismi, postkolonialismi ja kulttuurintutkimus olettavat tekijän. Ilman kirjoittajaa ei voida ajatella, kuinka tietystä yhteiskunnallisesta tilanteesta, sukupuolipositiosta tai etnisestä taustasta käsin syntyy nimenomaan kyseinen teksti. Identiteetin ja subjektiposition käsitteet ilmaisevatkin uudenlaista tekijän paluuta myös kirjallisuudentutkimukseen (Burke 2006) [3]. Kyse ei ole subjektikeskeisestä vaan kontekstuaalisesta tekijäkäsityksestä, kirjoittaja on gadamerilaisittain sanottuna oman elämismaailmansa mukana leikkijä.

Kirjallisuudentutkimus on joutunut verkkokirjoittamisen alueella uudenlaisten ongelmien eteen. Tekstin status on muuttunut kiinteästä painotuotteesta digitaalisesti eläväksi viestiksi, eikä tulkinta voi olla enää puhtaasti tekstilähtöistä. Verkkotekstin tulkinta edellyttää entistä selvemmin lukijan ja kirjoittajan vuorovaikutuksen huomioimista, joten kielisysteemin sijaan tutkimuksen on välttämätöntä ottaa huomioon elävä diskurssi, kirjoittaminen tekona. Interaktiivisuus vuorovaikutuksen tekniikkana merkitsee siirtymää eräänlaiseen lukemisen ja keskustelun välimuotoon. Kielellinen toiminta asettuu näin keskeiseksi tutkimuskohteeksi pelkän tekstin semiotiikan sijaan. Roberto Simanowskin (2005) mukaan:

” [Näin] lingvistisestä hermeneutiikasta seuraa siirtymä intermediaalisen, interaktiivisen, performatiivisen merkin hermeneutiikkaan. Pelkkä sanan merkityksen tarkastelu ei enää riitä, vaan myös on monitorissa olevan sanan liittyminen visuaalisiin merkkeihin sekä reaktiot lukijan toiminnassa. Tämä hermeneutiikka ei voi, kuten lingvistisen merkin tapauksessa, muodostua kiinteiden merkitysten systeemiksi.” [4]

Verkkokirjoittamisen hermeneutiikka ei poikkea kuitenkaan Gadamerin hermeneutiikasta, jossa teksti ymmärretään ennen kaikkea keskusteluksi.

Käsittelen seuraavassa metaforisuutta kielen luovuutena. Metaforisuutta on usein kutsuttu kieltä uudistavaksi periaatteeksi, joten tarkastelen aluksi sitä, mitä tämä kielen elävöityminen ja uudistuminen on. Kyse ei ole vain kielikuvien käytöstä kirjoituksessa eli siitä, että metafora olisi vain ajatusten pukemista havainnollisiin kuviin. Pyrin osoittamaan, kuinka metaforisuus ja analogioitten löytäminen kirjoittaessa on keskeistä verkkokulttuurissa. Verkkohan on monien kontekstien kohtauspaikka, ja metaforisuus on kielen dynamiikkaa, joka saa voimansa nimenomaan eri kontekstien yhdistymisestä.

Toiseksi käsittelen metaforan toimintaa havainnossa. Verkko ei ole merkinnyt kielen referentiaalisuuden katoamista eikä siirtymää virtuaalisen kielimaailman sisään. Verkkopäiväkirjat ja niissä olennainen havaintojen teko osoittavat tämän. Pyrin osoittamaan, että tuoreet havainnot ovat itse asiassa metaforisia. Ajatus perustuu kielen ja hahmottamisen väliseen yhteyteen. Ricoeurin metaforateoriaan tukeutuen osoitan, että niin sanottu havainnollistava metafora voidaan kääntää ympäri. Silloin kyseessä ei ole kirjoittajan kyky pukea havaintoja kielikuviksi, vaan päinvastoin metaforisuus mahdollistaa sen, että kirjoittaja voi tehdä tuoreita havaintoja.

Kolmanneksi käsittelen sitä, millä tavalla assosioiva kirjoittaminen perustuu kielen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Aiemmin assosiointi on liitetty vain kirjoittajan omien mielleyhtymien vapaaksi kehittelyksi, mikä palautuu käsitykseen kirjoittamisesta itseilmaisuna. Hakukoneiden ja kieligeneraattoreiden käyttö osoittaa kuitenkin, että kyse on kirjoittajan kognition ja kielen kohtaamisesta. Kaiken kaikkiaan kielen merkitys assosioivassa kirjoittamisessa on olennainen, ja assosiointiin liittyvä irtoaminen logiikasta merkitsee siirtymää avarampaan kielen toimintaan. Irtoaminen subjekti-verbi-objekti-rakenteesta merkitsee tilan antamista toisenlaiselle kielen ketjuuntumiselle, sanojen herättämille uusille sanoille. Sen sijaan, että assosiointia pidettäisiin vain alitajunnan hyödyntämisenä, kyse onkin rajoittuneen kielisuhteen muuttumisesta avarammaksi.

Lopuksi käsittelen sitä, mitä tämä kielisuhteen avartuminen on. Riffaterren intertekstuaalisuuden teoriaan tukeutuen käsittelen assosiaatioiden kielellistä dynamiikkaa. Vaikka assosiaatioiden luomissa satunnaisissa kielikuvissa ja lauseissa ei näytä olevan logiikkaa, tarkemmin katsoen niiden taustalta löytyy kielen omaa johdonmukaisuutta. Kyseessä on laajentuvan metaforan periaate: kun ydinilmaisuun latautuva kielellinen voima purkautuu, se tuottaa tästä keskeisestä lähteestä kumpuavaa sanastoa. Riffaterre korostaa sitä, että kielen voima on intertekstuaalisuutta; kirjoituksen liikkeelle sysäävä voima on peräisin toisesta sanasta. Kirjoittajalle kirjallisuus ei ole vain passiivinen tausta, vaan se luo voimakkaiden kielellisten latautuminen alueita, jotka aktivoituvat kirjoittaessa. Assosioiva kirjoittaminenkaan ei näin ollen ole vain itseilmaisua, vaan laajentuvan metaforan periaate osoittaa, kuinka kirjoittaessa heräävät oivallukset ja assosiaatiot ovat osaltaan kielellisen tradition mukaan tapahtuvaa uudistumista.



[1] Gadamerin essee “Von der Wahrheit des Wortes“ tukeutuu vahvasti Heideggerin aletheia –termiin, paljastumisen  ja kätkeytymisen kaksoistapahtumaan (Entbergung und Verbergung).

[2] Kristeva pyrki ylittämään tämän strukturalistisen kielisysteemin rajoitteen Bahtinin kieliteorian avulla, Ricoeur on pyrkinyt hermeneutiikassaan samaan.

[3] Seán Burke artikkelissaan “Kirjallisuudentutkimus ja tekijyyden kokemus” (2006, 38) tosin painottaa, että tutkimus yhä yrittää kiistää tämän tekijän paluun. Kontekstualisointiin viitaten hän kirjoittaa ”Tähän tapaanhan myös identiteettipolitiikka ja postkolonialistinen kirjallisuudentutkimus paikantavat subjekteja, vaikka samaan aikaan sanoutuvatkin irti juuri näistä tekijyyden ja elämäkerrallisuuden kategorioista, jotka tuon tulkintastrategian mahdollistavat.”

[4] Simanowski (2005):“(Die Konsequenz dieser Bestimmung des Gegenstandes für seine Analyse ist) die Verschiebung von der linguistischen Hermeneutik zu einer Hermeneutik des intermedialen, interaktiven, performativen Zeichens. Es geht nicht mehr allein um die Bedeutung eines Wortes, sondern um die Bedeutung des Verhaltens dieses Wortes auf dem Bildschirm etwa in Verbindung zu visuellen Zeichen und in Reaktion auf Handlungen des Lesers. Diese Hermeneutik kann nicht, wie im Falle linguistischer Zeichen, auf ein System festgelegter Bedeutungen aufsetzen.“