Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Ong: Suullisen kielen psykodynamiikkaa

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos maanantai 12. syyskuuta 2016, 08.52

Walter Ong: chapter 3: Some psychodynamics of orality

- teoksessa Orality and Literacy. The Technologizing of the Word.



Kirjallisessa kulttuurissa kasvaneen voi olla mahdotonta kuvitella suullisten kulttuurien todellisuutta: millainen on maailma, jossa ei ole minkäänlaista käsitystä kirjoittamisesta? Miten mitään voi muistaa, kun kerran sanottua ei voi enää tarkistaa mistään? Sanoilla ei ole visuaalista muotoa, ne eivät "jätä jälkiä". Sanat ovat ääniä, tapahtumia.

Ymmärtääksemme suullista kulttuuria meidän onkin ensin tarkasteltava äänen olemusta. Äänellä on aivan erityinen suhde aikaan: ääni on olemassa vain silloin, kun se jo katoaa. Ääntä ei voi pysäyttää ja vangita kuten kuvan voi pysäyttää kameralla, sillä jos ääni pysähtyy, jää jäljelle vain hiljaisuus. Kaikki aistimukset ovat tavalla tai toisella sidoksissa aikaan mutta mikään toinen aistikokemus ei äänen tavoin vastusta pysähtymistä. On olemassa stillkuvia, mutta ei ole olemassa stillääntä.

Tätä äänen piirrettä kuvaa hyvin heprean kielen sana "dabar", joka merkitsee sekä "sanaa" että "tapahtumaa". Suullisten kulttuurien ihmisten kieli onkin enemmän tekemisen tapa kuin ajatuksen merkitsijä. Tässä mielessä kaikki ääni, erityisesti elävien organismien suullisesti käyttämä, on dynaamista.

Sanojen ymmärtäminen ennen kaikkea teoiksi ja toiminnaksi selittää myös suullisissa kulttuureissa esiintyvän uskomuksen sanojen maagiseen voimaan. Nimeäminen merkitsee vallan luovuttamista nimetyille asioille. Tätä mystifiointia voi olla vaikea käsittää, mutta siinä ei ole lopulta mitään outoa: ensinnäkin, nimet antavat ihmiselle mahdollisuuden hallita niitä asioita, jotka on nimetty. Ajattelu tai ymmärtäminen on mahdotonta ilman nimeämistä, käsitteellistämistä. Toiseksi, typografisissa kulttuureissa painettuja, kirjoitettuja nimiä pidetään usein tavaramerkkeinä ja kaikille tuttuina käsitteinä, ja sekin on eräänlaista vallan luovuttamista nimetyille asioille.

Suullinen muistaminen

Sanojen käsittäminen ääniksi märittää paitsi ilmaisumuotoja, myös ajatusprosesseja. Tiedät vain sen, minkä voit muistaa. Mutta kuinka suullisen kulttuurin ihmiset muistavat? Heillä ei ole lainkaan tekstejä, joiden avulla muistettavaa materiaalia voi järjestää ja palauttaa mieleen. Kuinka tällaisessa kulttuurissa on mahdollista löytää vaikkapa analyyttisiä ratkaisuja vaikeisiin, monitahoisiin ongelmiin?

Vastaus kuulostaa yksinkertaiselta: on ajateltava muistettavia ajatuksia. Ajatustyö on tehtävä muistikaavoja noudattaen. Ilmaistavien ajatusten tulee olla rytmikkäässä, tasapainoisessa muodossa, on käytettävä toistoa tai antiteesejä, allitteraatioita ja riimejä, epiteettejä tai muita muistia tukevia muodollisia ilmauksia ja elementtejä. Tärkein apuväline on rytmi, sillä se on yhteydessä ihmisen fysiologiaan, esimerkiksi hengitykseen ja vartalon symmetriaan. Muotoilukaavat siis toimivat paitsi rytmisen diskurssin välineinä, myös muistikeinona ilmausten levittämisessä suusta suuhun. Ajattelu ilman kaavoja, malleja ja muistikeinoja olisi suullisissa kulttuureissa ajanhukkaa, sillä hienokin ajatus näin muodostettuna unohtuu eikä pääse leviämään ja vaikuttamaan.

Ajattelu ja ilmaisu suullisissa kulttuureissa

Seuraavassa on hahmoteltu muutamia oraalisten kulttuurien ajattelulle ja ajatusten ilmaisemiselle tyypillisiä piirteitä verrattuna kirjalliseen kulttuuriin.

Rinnasteisuus

Suullisessa ilmaisussa rinnastuskonjunktioiden käyttö on yleisempää kuin alisteisten lauserakenteiden käyttö. Esimerkiksi alkuperäisessä luomiskertomuksessa (Genesis) ensimmäiset lauseet alkavat aina ja-konjunktiolla (And God said: Be light made. And light was made.) Kirjoitetussa tekstissä pyritään sujuvuuden vuoksi mieluummin alisteisiin rakenteisiin, suullisessa kielessä päämääränä on käytännöllisyys puhujan näkökulmasta.

Epiteetit

Suulliselle kerronnalle ominaista on runsas epiteettien ja muiden ylimääräisten fraasien käyttö: prinsessa ei ole vain prinsessa, vaan kaunis prinsessa, sotilas on aina rohkea sotilas ja tammi aina jykevä. Kirjallisessa kielessä tällaista vakiintuneiden määreiden käyttöä pyritään välttämään, sillä ne koetaan tarpeettomiksi ja kuluneiksi, eivätkä ne kerro mitään uutta. Suullisessa kerronnassa epiteetit ovat kuitenkin hyödyllisiä, sillä ne ovat säilyneet sukupolvesta toiseen samoina, ja ovat siten tärkeitä muistamisen apuvälineitä.

Toisteisuus

Toisto ja monisanaisuus ovat suullisessa kerronnassa välttämättömiä, jotta sekä kertoja että kuulija pysyisivät tarinan juonessa mukana. Toisteisuus on ajatukselle ja puheelle luonnollisempaa kuin lineaarisuus ja analyyttisyys, jotka ovat kirjoitusteknologioiden kehittymisen aikaansaannoksia. Kirjoittaminen on hitaampaa kuin puhuminen, joten kirjoittaessa ajatukset ehtivät täsmentyä.

Toiston merkityksellisyyden huomaa esimerkiksi tarkkailemalla julkisen puheen pitäjää. Toiston avulla puhuja saa puheeseensa sujuvuutta ja täyteläisyyttä, se on retorisena keinona mielekkäämpi kuin jatkuva taukojen pitäminen. Lisäksi se luo puhujalle tilaisuuksia uusien ideoiden kehittelyyn.

Konservatiivisuus

Juuri toisteisuuden ja muiden muistikeinojen vuoksi suullinen perinne on konservatiivista ja säilyttävää. Valtava määrä aikaa ja energiaa joudutaan käyttämään vanhojen asioiden muisteluun ja toistamiseen, joten uusien ajatusten syntyminen on hidasta. Tätä voi kutsua eräänlaiseksi suullisten kulttuurien muistitaakaksi tai -kuormaksi. Narratiivinen omaperäisyys ei niinkään liity tarinoiden sisältöihin, vaan siihen, miten vanhat tarinat saadaan sovitettua aina uudelle yleisölle. Toki jokainen kertoja tuo tarinaan aina myös jotain uutta.

Abstraktiuden välttäminen; käytännöllisyys

Suullisessa kerronnassa viittausten on oltava mahdollisimman konkreettisia, lähellä ihmisten todellista kokemis- ja elämismaailmaa. Käsitteet pyritään sitomaan tilanteeseen ja käyttöön ja abstraktiutta vältellään. Tuntemattomasta tehdään tuttua. Kirjallisessa kulttuurissa elettyjä kokemuksia analysoidaan usein etäännytettynä, välimatkan päästä, mutta suullisessa kulttuurissa tämä ei ole samalla tavalla mahdollista. Abstraktien asioiden, kuten nimien, täytyy aina liittyä johonkin inhimilliseen toimintaan. Myöskään erilaisia taitoja ei voida opettaa/oppia oppaista ja käsikirjoista, vaan ne opitaan tekemällä, harjoituksen kautta.

Agonistisuus

Tiedot sijoitetaan suullisissa kulttuureissa usein kamppailun kontekstiin. Kielitieteilijät puhuvat tästä termillä flyting/fliting (?). Kyseessä on siis verbaalinen kisailu tai nimittely, oikeastaan taidemuoto, jossa puhuja pyrkii päihittämään vastustajansa verbaalisella paremmuudellaan. (vrt. Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta, kirj. huom.) Agonistisuus tulee ilmi myös fyysisen väkivallan kuvauksissa ja erilaisissa ylistyksissä. Suullisen kerronnan dynamiikalle on tavallista voimakas vastakkainasettelu: hyvä ja paha, rakkaus ja viha, sankari ja petturi - kaikki nämä elementit toimivat ensisijaisesti kerrontaa jäsentävinä rakenteina, eivät ainoastaan sisältöinä

Empaattisuus ja osallistuvuus

Suullisessa kulttuurissa tietäminen merkitsee läheisen, vuorovaikutuksellisen suhteen luomista tiedettävään asiaan. Objektiivisuus ei tarkoita etäännyttämistä ja neutraalia otetta kuten kirjallisessa traditiossa, vaan yhteisöllisyyden, yhteisen kokemuksen osoittamista: henkilön subjektiivinen suhtautumistapa toimii koko yhteisön "sielun" ilmauksena, kollektiivisena suhtautumistapana.

Tilannesidonnaisuus

Sanojen tarkat määritelmät eivät ole olennaisia, vaan jokainen sana saa merkityksensä tilanteen mukaan. Tällöin merkitykseen liittyy myös ilmeitä, eleitä, painotuksia ja muuta nonverbaalista viestintää. Merkitys on siis aina sidoksissa nykyhetkeen, tiettyyn tilanteeseen, eivätkä aiemmat merkitykset määritä sitä. Toisaalta monet merkitykset saattavat myös kokonaan kadota sanojen siirtyessä sukupolvelta toiselle. Tähän liittyy myös suullisille kulttuureille tyypillinen historian muuntelu: sopimattomat kohdat "unohdetaan", ja taitavat kertojat muokkaavat aina oman versionsa kansansa menneisyydestä. Kaiken kaikkiaan menneisyyden muistelu on aina alisteista nykyhetkessä elämiselle.

Ajattelu ei-kirjallisessa kulttuurissa

A. R. Luria on tutkinut suullisissa kulttuureissa esiintyvää käytännöllistä ajattelua entisen Neuvostoliiton alueella 1930-luvulla (Cognitive Development: It´s Cultural and Social Foundations, 1976). Hän vertaili tutkimuksessaan kirjallisessa ja ei-kirjallisessa kulttuurissa eläviä ihmisiä, ja teki ei-kirjallisen kulttuurin ajattelusta seuraavia havaintoja:

  1. Geometrisiä kuvioita havainnollistetaan esineiden avulla, ei abstrakteilla nimityksillä. Esimerkiksi ympyrää kutsutaan sanalla lautanen tai kuu, neliötä sanalla ovi tai peili.
  2. Tilannesidonnainen ajattelu on tavallisempaa kuin kategorisoiva, luokitteleva ajattelu. Tutkimukseen osallistuneille annettiin tehtäväksi valita neljän esineen sarjasta yksi, joka ei kuulu joukkoon. Esineet olivat vasara, saha, hirsi ja kirves. Kirjallisessa kulttuurissa elävät valitsivat hirren, sillä se on ainoa neljästä, joka ei ole työkalu. Ei-kirjallisessa kulttuurissa elävät puolestaan eivät jättäneet hirttä pois, vaan mieluummin kirveen, sillä pelkillä työkaluillahan ei voisi rakentaa mitään!
  3. Deduktiivista päättelyä tai muita muodollisia ajattelulogiikoita ei juurikaan käytetä. Syllogismien ratkaiseminen on vaikeaa, sillä syllogismit ovat keinotekoisia, irrallaan todellisesta elämästä, ja siten täysin irrelevantteja suullisessa kulttuurissa. Suullisille kulttuureille tyypilliset arvoituksetkaan eivät auta syllogismien ratkaisussa, sillä arvoituksille ominaista on tiedon käyttäminen arvoituksen itsensä ulkopuolelta; syllogismeissa kaikki tarvittava tieto on jo niissä itsessään.
  4. Erilaiset määrittelyt kyseenalaistetaan ja koetaan tarpeettomaksi. Asiat joko tunnetaan, tai jos ei, niin se on koettava itse, sillä mikään kuvaus ei kuitenkaan tavoita alkuperäistä kohdetta riittävän hyvin.
  5. Itsetutkiskelu ja -arviointi on hankalaa. Oman itsen ulkopuolelle asettuminen, oman elämän tarkkailu etäältä, omien tunteiden ja ajatusten erittely ja analysointi tuottaa ei-kirjallisille ihmisille vaikeuksia. Itsestä kerrottaessa käsitellään lähinnä pinnallisia ja käytännöllisiä asioita ja tapahtumia.

Kirjallisessa kulttuurissa koetaan helposti ylivertaisuutta muihin kulttuureihin nähden. Koska olemme kirjoitus- ja lukutaidon myötä myös oppineet puhumaan kirjallisesti, pidämme suullisen kulttuurin ihmisiä usein vähemmän älykkäinä ja heidän puhe- ja ajattelutapaansa naiivina. Kirjallisen kulttuurin "älykkyystestit" soveltuvat kuitenkin vain kirjalliseen kulttuuriin, eikä suullisen kulttuurin ihmisien voi missään tapauksessa ajatella olevan jotenkin vähemmän älykkäitä. Älykkyys liitetään suullisissa kulttuureissa käytännöllisiin, toiminnallisiin konteksteihin, ja se saa siten aivan eri merkityksiä ja muotoja kuin kirjallisissa kulttuureissa.

Oraalinen muistaminen

Käsitys oraalisen ajattelun epäloogisuudesta on harhaanjohtava. Suullisesti ei ehkä voida muodostaa analyyttisiä, lineaarisia kausaliteettiketjuja, mutta ajattelu voi silti olla kompleksisesti järjestettyä. Tässä palataan jälleen kysymykseen muistamisesta: miten oraalinen muistaminen tapahtuu? Ei ainakaan sanasta sanaan, kuten kirjallisten tekstien muistaminen. Homeroksen eepoksia tutkinut Milman Parry (1971) on osoittanut, etteivät Iliaan ja Odysseian heksametrisäkeet koostu yksittäisistä sanoista, vaan eräänlaisista toistuvista kaavoista, traditionaalisista sanaryhmistä jotka on sovitettu heksametriin. Runoilija on osannut valtavan määrän tällaisia kaavamaisia heksametrifraaseja sekä mittaan sopivia verbejä, joita varioimalla hän on pystynyt muodostamaan runoja. Jokainen epiteettikin palvelee siis ennen kaikkea mittaa eli muotoa ja sitä kautta muistamista, sisällölliset funktiot ovat toissijaisia.

Albert Lord laajensi Parryn aloittamaa tutkimusta elävien runoilijoiden suuntaan: hän tutki entisen Jugoslavian alueen eeppisiä runoilijoita, ja teki samantyyppisiä havaintoja kuin Parry. Lord huomasi myös, että taitavimmat runoilijat olivat ei-kirjallisia, ja luku- ja kirjoitustaidon oppiminen "rampauttaa" runoilijan. Käsitys tekstistä kahlitsee suullisen luovuuden. Lisäksi Lordin tutkimuksissa tuli ilmi, etteivät suulliset runot koskaan toistu täsmälleen samanlaisina, kaavamaisista runomitoista huolimatta - eivät edes saman runoilijan kertomina. Muodot ja teemat pysyvät samoina, mutta esimerkiksi monet sosiaaliset ja psykologiset tekijät vaikuttavat runon kulkuun. Sanatarkka toistaminen on kuitenkin jossain määrin mahdollista myös suullisille runoilijoille, esimerkiksi erityisten lingvististen keinojen tai musiikin avulla.

Merkittävää Lordin tutkimuksessa on myös se, että käsitteet "sana" tai "rivi" liittyvät hyvin vahvasti kirjalliseen kulttuuriin. Suulliset runoilijat saattavat mielestään olla sanatarkkoja kertoessaan jonkun runon uudestaan, vaikka todellisuudessa versiot ovat aina erilaisia, tosin tunnistettavissa samaksi tarinaksi. Joissain puhtaasti oraalisissa kulttuureissa ei edes ole olemassa käsitettä "sana" siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme.

Sanatarkkaa tai ei, suullinen muistaminen on aina alttiina sosiaalisten paineiden aiheuttamille muutoksille. Suullisen kertojat kertovat sen, mitä yleisö tahtoo kuulla, tai mitä se sietää. Suullinen kerronta perustuu vuorovaikutukseen, on interaktiivista, ja siksi altista muutoksille. Yleisö pääsee vaikuttamaan muunnelmiin, sillä heidän käsissään on se, mitkä versiot pysyvät, mitkä katoavat. Vain suosituimmat versiot säilyvät sukupolvelta toiselle.

Muita oraaliselle muistamiselle ja ajattelulle tyypillisiä piirteitä

Fyysisyys

Oraaliseen muistamiseen liittyy aina fyysinen ulottuvuus: käsillä tekeminen, vartalon liikkeet, tanssiminen. Suullinen sana ei koskaan ole vain osa verbaalista kontekstia, vaan osa kokonaisvaltaista tilannetta, jossa myös ihmisvartalolla on tärkeä tehtävä.

"Verbomotorisuus"

Verbomotorisella kulttuurilla tarkoitetaan kulttuureja, joissa sanoilla, puheella ja ihmisten välisellä vuorovaikutuksella on suurempi merkitys kuin visuaalisilla objekteilla. Sanat ja objektit eivät tietenkään ole täysin vastakkaisia, sillä sanat representoivat asioita, kun taas asioiden havaitseminen riippuu sanoista, käsitteistä. Suullisissa kulttuureissa kaikki teot ovat vahvasti verbalisoituja, kytkettyjä retorisiin taitoihin: esimerkiksi ostamistapahtumassa ei koskaan ole kyse ainoastaan jonkin esineen hankkimisesta.

Suullinen kulttuuri edistää yhteisöllisen, ulospäin suuntautuneen persoonallisuuden kehittymistä, kun taas kirjallinen kulttuuri puolestaan kehittää itsetutkiskelun taitoja. Ero tulee esiin tutkittaessa tapoja, joilla eri kulttuurien ihmiset ilmentävät psyykkisiä ongelmiaan: suullisten kulttuurien ihmiset heijastavat ongelmia ulkoiseen käytökseen, kuten fyysiseen väkivaltaan, kun taas kirjallisissa kulttuureissa sisäänpäin kääntyminen ja omaan maailmaan katoaminen on tavallisempaa.

"Painavat" henkilöhahmot

Suullisessa perinteessä käytetään hyvin voimakkaita henkilöhahmoja: pelottomia, viisaita ja voittamattomia sankareita, hurjia hirviöitä, täydellisen kauniita ja hyveellisiä sankarittaria. Tavallisia ihmisiä ei tarinoissa esiinny. Miksi? Syy löytyy jälleen muistamisen tarpeista: suullisesti kerrotuissa tarinoissa hahmojen on oltava helposti muistettavia. Värittömät, mitäänsanomattomat henkilöt eivät menesty, sillä Kerberos jää paremmin ihmisten mieliin kuin tavallinen, yksipäinen koira. Vasta kirjoittamistaidon ja kirjapainon keksimisen jälkeen kirjallisuuden henkilögalleria on vähitellen laajentunut kohti tavalliselle ihmiselämälle läheisempää maailmaa, jossa sankari voi olla jopa antisankari.

Äänen merkitys

Kulttuureissa, joissa sana on olemassa vain äänenä, ääni liitetään vahvasti ihmisen olemassaolon kysymyksiin. Äänen keskittävä olemus, se että se on joka puolella ympärillämme, vaikuttaa käsityksiin maailmankaikkeudesta. Suullisissa kulttuureissa kosmos on jatkuva tapahtuma, jonka keskipisteenä on ihminen.

Yhdistävyys

Puhuja ja yleisö muodostavat ryhmän, yhteisön. Kun puhuja puhuu, kuulijat tulevat yhteisöksi sekä toistensa että puhujan kanssa. Suullinen perinne siis yhdistää, mutta lukeminen ja kirjoittaminen erottavat, sillä jokainen lukija astuu omaan yksityiseen lukemisen maailmaansa, eikä yhteisöä pääse syntymään.

Pyhyys

Monissa uskonnollisissa seremonioissa ja rituaaleissa suullisella kerronnalla on tärkeä merkitys. Tämä koskee myös kirjallisia kulttuureja, ja esimerkiksi kristinuskossa Raamatun ääneen lukeminen on olennainen osa jumalanpalveluksia. Jumala puhuu ihmisille, ei kirjoita heille. Rituaalien toistuvuuden kautta suulliseen runouteen tulee samankaltaista pysyvyyttä, jota kirjoitetuilla teksteillä on.

Sanat eivät ole merkkejä

Ajatus sijaitsee puheessa, ei teksteissä. Se, mitä lukija lukee paperilta, on vain koodattuja symboleja joista todelliset sanat voi muodostaa joko aitoina tai kuviteltuina ääninä. Käsikirjoitus on vain merkkejä paperilla, ellei ihminen käytä niitä. Suullisten kulttuurien näkökulmasta sana on siis ennen kaikkea ääni, ei visuaalinen merkki ("sound, not a sign"). Ennen aakkosten käyttöä asioita on kuvattu ikonein, erilaisin kuvin, ja tätä on jatkettu aakkosten kehittämisen jälkeenkin. Esimerkiksi kauppiaat saattavat merkitä liikkeitään nimien sijaan kuvilla, ja nämä kuvat ovat todellisia merkkejä, eivät sanat.

Derrida ei ollut väärässä vastustaessaan sitä ajatusta, että kirjoitettu sana olisi alisteista puhutulle sanalle. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että kirjoittaminen on noussut suullisesta perinteestä ja on pysyvästi siihen perustuvaa. Suullisuuden tutkiminen auttaa meitä ymmärtämään kielen ja kulttuurin moninaisuuden, vapauttaa meidät ennakkokäsityksistä, joiden mukaan painettu sana olisi jollain erityisellä tavalla merkityksellisempää kuin puhuttu.

 

Lea Pennanen 2005