Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Riffaterre: tekstin ydin ja variantit

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos maanantai 12. syyskuuta 2016, 08.52
intertekstuaalisuus ja kirjoittaminen

Pirjo Lyytikäinen: "Muna vai kana - erä tulkintapeliä Michael Riffaterren inspiroimana"
teoksessa Pirjo Lyytikäinen: Kuin avointa kirjaa (Mirka Korhola)

Riffaterren mukaan kirjallisuuden käyttämä kieli rakentuu ikään kuin toisen asteen kielelliseksi järjestelmäksi niin sanotun arkikielen päälle. Kirjallisuuden kieli luo omat merkitsevyyden tasonsa ja merkkinsä, jotka voivat olla joko yhden tekstin puitteissa syntyviä tai kirjallisuuden koodivarastoon kuuluvia ja yleisesti käytössä olevia, esimerkiksi lajien tunnusmerkkejä. Riffaterre erottaa kaunokirjallisessa tekstissä kaksi merkitystasoa: Lingvistinen taso on tekstin lineaarisesti hahmottuva sisältö, jossa sanat ja lauseet luetaan sellaisenaan, tavallisimman merkityksen mukaan. Tällä jäljittelyn eli mimesiksen tasolla rakentuu tekstin maailma. Kun taas pohditaan sitä, mitä teksti voi epäsuorasti ilmaista ja minkälaisia merkityksiä siihen sisältyy, päästään semiosiksen tasolle. Semiosis on kielipeliä, merkitysrakenteita ja semioottisia suhteita. Riffaterren mukaan tie semiosikseen käy lingvistisen tason eli mimesiksen kautta. Havaitut kummallisuudet, poikkeamat arkitodellisuudesta ja epäkieliopillisuudet opastavat lukijaa tulkitsemaan.

Riffaterre hahmottaa tulkintapelin sekä tekstin sisäisten suhteiden tarkasteluna että intertekstuaalisuutena. Tekstin merkitys voi hahmottua suhteessa toiseen olemassa olevaan tekstiin, mutta intertekstuaalisuus on Riffaterrelle myös suhteita yleisiin kielenkäyttötapoihin, lajikonventioihin, kaikenlaiseen kansanviisauteen ja muuhun tarkemmin paikantamattomaan tekstuaalisuuteen. Tekstissä olevat anomaliat ovat sekä merkitsevyyden avaimia että intertekstin osoittimia. Kun lukija löytää intertekstin, hän pystyy selittämään anomalian, ja intertekstuaalinen suhde muuttuu implisiittisestä eksplisiittiseksi. Johanna Sinisalon teoksessa Ennen päivänlaskua ei voi on anomalioita, jotka lukija voi suoralta kädeltä todeta sitaateiksi Pessistä ja Illusiasta, joten intertekstuaalinen suhde on heti eksplisiittinen. Toisaalta teoksen voi tulkita sisältävän myös tarkemmin paikantumattomia intertekstuaalisia suhteita esimerkiksi fantasian lajikonventioon ja myyttiseen kansanperinteeseen.

Sekä lyriikassa että proosassa on Riffaterren mukaan ydin, invariantti, ja variantteja, jotka toistavat ja muuntelevat invariantteja. Teemasta johdettujen varianttien on oltava yhteensopivia tekstin todellisuuden kanssa. Toisin sanoen tekstin ydin on semeemi, eli merkitysyksikkö, joka puolestaan on seemien, eli merkityspiirteiden joukko.

Lyytikäisen mukaan Riffaterre on kiinnostunut sellaisista fiktioissa esiintyvistä nimistä, jotka ovat avoimen fiktiivisiä, mutta jotka toisaalta vahvistavat totuudellisuuden vaikutelmaa. Nimet ovat usein merkityksellisiä, ja ne varioivat invarianttia, eli vahvistavat ja toistavat tekstin teemaa. Esimerkiksi sadussa Pessi ja Illusia hahmojen nimet vahvistavat kirjan teemaa toivon ja epätoivon yhteensovittamisesta turvattomaksi ja epävakaaksi muuttuneessa maailmassa. Pessimistin ja illusionistin kohtaaminen ja ennakkoluuloista vapautuva suhtautuminen elämään avaa tietä uusille mahdollisuuksille ja paremmalle maailmalle.