Kirjailijasta kirjoittajaan

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Aug 30, 2012 12:35 PM

Dimensions of Authorship -konferenssi Jyväskylän yliopistossa 1.-3.9.2005
Johanna Kulmala essee

Murha

Perinteinen käsitys kirjailijasta on se, että, hänellä on auktoriteettia (authority) sanojen maailmassa ja täten myös suuri vastuu. Kirjailija määrittelee maailman, ainakin teoksensa sisällä, mutta hänen vaikutuksensa säteilee myös ns. todelliseen maailmaan. Tämä valta-asema tuo kirjailijalle arvonantoa.

Kirjailijan arvostaminen korkealle korostuu maassamme, sillä itsenäisen Suomen syntyyn vaikutti Snellmanin luoma käsite kansalliskirjailijasta kansallisvaltion yhtenä rakentajana. Kansalliskirjailijan kuului vaikuttaa kansan henkiseen kehitykseen luomalla hyvää kansallista kirjallisuutta, joskus jopa taistellen ja voittaen vaikeudet. Tässä hengessä Runeberg nostettiin lähes kulttihenkilön asemaan, hänestä tuli "suomalaisen runouden kuningas", jos tällainen ilmaus sallitaan.

Tämä käsitys kirjailijasta auktoriteettina on romuttunut uuskritiikin ja formalismin vallattua alaa kirjallisuuden tutkimuksessa. Siitä lähtien tutkimuksessa on paneuduttu ennen kaikkea tekstiin ja lähes tyystin unohdettu, kuka sen on tuottanut. Samoihin aikoihin, kun kirjailija kuoli, ehdittiin tappaa myös Jumala ja kyseenalaistaa muutkin "jumalalliset auktoriteetit". Täytyy kuitenkin muistaa, että kirjailijan kuolema on hyvin Eurooppa-keskeinen teema, ja se liittyy osaltaan ankarien sotien jälkeiseen, maanosassamme yleisesti vallinneeseen pessimismiin.


Komea muistojuhla

Runsas kirjallisuuspalkintojen määrä maailmassa osoittaa, että kirjailijoihin kiinnitetään edelleen huomiota. Tietysti voidaan väittää, että teos palkitaan eikä tekijä, mutta eiköhän se käytännössä ole kirjailija, joka julkisuudesta ja palkintorahoista hyötyy… Huomattavimmat palkinnot herättävät aina mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin, kun voittajan nimi julkistetaan.

Nobelin palkinnon jaon yhteydessä on usein keskusteltu siitä, mikä on kirjailijan suhde politiikkaan. Esimerkiksi Gabriel Garcia Marquezin saadessa palkinnon paheksuttiin sitä, että hän on Fidel Castron ystävä. Eikö sen pitänytkään olla niin, että palkinnon saa paras kirja, ei miellyttävin kirjailija? Sen sijaan, että punnitsisimme, onko kirja palkintonsa arvoinen, kritisoimme usein kirjailijaa. Myös palkinnonjakoseremonia itsessään kunnioittaa nimenomaan kirjailijaa.

Nobelin palkintoa on myös kritisoitu siitä, että se nostattaa vuodessa yhden teoksen jalustalle ja että sillä on valta vaikuttaa myyntilukuihin dramaattisesti. On myös havaittu, että palkinnon voittaa usein suhteellisen iäkäs kirjailija, joka on ehtinyt olla jo tuottelias. Täten palkinto myönnetään helposti tuotannon, ei yksittäisen kirjan mukaan. Aikaisemmin Nobelin palkinto oli hyvin Eurooppa-keskeinen. Tätä on viime aikoina pyritty korjaamaan, ja palkinnon on usein saanut kirjailija, joka edustaa jotakin marginaaliryhmää.

Saamastaan kritiikistä huolimatta Nobelin palkinto puolustanee kuitenkin paikkaansa, sillä sen avulla edes kerran vuodessa kaunokirjallisuus saa julkisuutta ja joku kirjailija tunnustusta. Palkinnonjakoperusteisiin on aina vaikuttanut vallitseva ideologia, tästä ei varmasti koskaan päästä irti.


Kukkia haudalle

Mielenkiintoinen kysymys on, että missä määrin kirjoittajan tarkoitus välittyy lukijoille. Lukijoilla on taipumusta kiinnittää samoihin asioihin huomiota, joten ilmeisesti jonkinlainen kollektiivinen tajunta on olemassa. Henkilökohtaisesti ajattelen, että vaikka kirjailija sanoisi, että hän ei ole jotakin tiettyä asiaa halunnut tekstillään sanoa, mutta jos lukijakunta sieltä kyseisen teeman löytää, niin silloin se on tekstissä. Tiedän, että tästä aiheesta on myös eriäviä mielipiteitä.

Henkilökohtaiset kokemukset sekä kulttuurinen konteksti vaikuttavat lukijan mielipiteeseen tekstistä. Siihen vaikuttaa myös kirjoittajan elämän tunteminen, sillä usein teksteissä on omaelämäkerrallisia elementtejä. Hyvässä fiktiossa pysyy kuitenkin kärryillä, vaikka ei tuntisi kirjoittajaa ollenkaan.

Ääniä haudan takaa

Kirjoittajakeskeinen tutkimus on kiehtova maailma, sillä kirjailijuus alkaa siitä, mihin tieto päättyy. Tuon rajan ylitettyä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuvitella. On tavallaan paradoksaalista, että kirjailija, jolla on edellä mainittua auktoriteettia ja jonka sanoille yhä nykyäänkin saatetaan antaa paljon painoarvoa, joutuu työssään menemään päin tuntematonta ja myöntämään suoraan, ettei tiedä, vaan tekee pelkästään hyviä arvauksia.

Tähän tietämättömyyden suohon on kuitenkin kätketty aarteita. Joku runoilija on sanonut, että hänen parhaat runonsa ovat niitä, jotka sanovat jotakin, mitä hän ei itse aikaisemmin tiennyt. Hämmästys siitä, että "minä todellakin olen tämän kirjoittanut" on monen kirjailijan kokemus. Elävä teksti alkaa itse vastata itselleen ja kuljettaa juonta omalla painollaan.

Sen jälkeen, kun tutkimus on tappanut ja haudannut kirjailijan, on ollut enemmän tai vähemmän epämuodikasta keskustella, ainakaan ns. vakavassa keskustelussa, teoksissa mahdollisesti olevista omaelämäkerrallisista piirteistä. Tämä kuitenkin avaa hedelmällisiäkin näkökulmia, myös tutkimuksen kannalta, sillä mistä muualta kuin itsestään kirjoittaja saa materiaalin töihinsä? Käytännössä myös esimerkiksi tekijänoikeuslakien laatijat pitäytyvät siinä käsityksessä, että jokaiselle teokselle voidaan nimetä tekijä tai useampia tekijöitä.

Kirjoittaja ei siinäkään mielessä ole merkityksetön, että lukijalla on tarve luoda häneen suhde. Me tarvitsemme kirjailijoita ja kirjoittajia jäsentääksemme tekstejä, joita meille tarjotaan. Kun kirjalle on nimetty tekijä, se on myös helppo muistaa, ja kuuluisista kirjailijoista tulee brandeja, mikä hyödyttää kustantajaa.

Nykyinen sähköinen viestintä erilaisine verkostoineen osittain hämärtää sitä, kuka on mitäkin kirjoittanut. Esimerkiksi Internetissä saattavat teoksen eri kirjoittajien osuudet lomittua niin tiiviisti, että on mahdotonta sanoa, kuka on tuottanut mitäkin.

Nettikirjoittaminen onkin usein hyvin lähellä dialogia, ja sen kautta voi syntyä jopa tyylipuhdasta draamaa. Nettidialogissa on kuitenkin tiettyjä ongelmia, kuten esimerkiksi hiljaisuuden ilmaiseminen. Retorinen hiljaisuus on toki mahdollinen.

Nykyään myös sellaiset teokset, joille on nimetty vain yksi tekijä, ovat käyneet useamman ihmisen kautta. Esimerkiksi kustannustoimittaja tai kääntäjä on piirtänyt tekstiin oman kynänjälkensä. Joskus myös muut ulkopuoliset henkilöt "sensuroivat" tekstiä. Esimerkiksi Anne Frankin isä poisti feministiset, seksuaaliset ym. arveluttavat viittaukset tyttärensä päiväkirjasta ennen sen julkaisemista.

Paljon vanhempi ilmiö taas on se, että sama henkilö kirjoittaa monella eri nimellä. Jotkut kirjailijat kokevat tarvitsevansa eri nimen kirjoittaessaan erityyppisiä tekstejä. Esimerkiksi Algot Untola oli Maiju Lassilana koomisempi kirjoittaja kuin Ilmari Rantamalana, jolloin hän puolestaan tarttui erilaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Algot Untolan kohtalo, kuolla odottaessaan kuolemantuomion täytäntöönpanoa kansalaissodan aikana, osoittaa sen, että sillä, kuka tekstin on kirjoittanut, on käytännössä merkitystä, vaikka joku teoretisoisi päinvastaista. Hänet nimittäin oli vangittu Ilmari Rantamalan nimellä julkaistun lehtikirjoittelunsa perusteella. Vaikka tekstin alla luki "Ilmari Rantamala", käytännössä kuitenkin Algot Untola oli se, joka kärsi teon seuraukset.

Tarve osoittaa kirjailija on ainakin perinteisen kaunokirjallisuuden saralla niin syvä, että tunnetuimmat kirjailijat myyvät vielä kuoltuaankin "ei ainoastaan teoksiaan, vaan myös mukeja, pannunalusia (minullakin on Prahasta tuotu Kafka-pannunalunen), t-paitoja ym. oheistuotteita. Tämä osoittaa ihmisen halua leimautua ihailemaansa kirjailijaan.

Jälleensyntymä…

Sanotaan, että kaikki on jo kirjoitettu. Tämä onkin totta, ja kaikki nykyinen kirjoittaminen on uudelleenkirjoittamista. Nykyään onkin tärkeää tietää, mitä aikaisemmin on kirjoitettu ja jatkaa siitä. Voi jopa bahtinilaisittain nauraa vanhoille teksteille ja kirjoittaa ne itse paremmin. Joskus uudelleenkirjoittaminen edellyttää myös isänmurhaa… Ainakin se edellyttää itsensä ja taustojensa tuntemusta ja valmiutta olla tarvittaessa epälojaali "omiansa" kohtaan.

Myös kääntäminen ja sovittaminen ovat uudelleenkirjoittamista. Sovittamisessa teksti on raakamateriaalia, josta uusi teos syntyy. Esimerkiksi Hitchcock oli erittäin itsekäs sovittaja. Hän saattoi ottaa vain jonkun yksittäisen pätkän kirjasta ja ryhtyä siitä kehittämään omaa teostaan. Esimerkkejä tällaisesta adaptaatiosta ovat elokuvat "Psyko" ja "Linnut".

Kääntäminen on yksi kirjoittamisen osa-alue, ja se liittyy erottamattomasti myös adaptaatioon. Onhan hyvä käännös aina sovitus, sillä kohdekielen vaatimukset pitää ottaa huomioon, jotta tekstiä olisi miellyttävä lukea. Kääntäjä jää usein kirjailijan varjoon, mutta hän hyväksyy roolinsa sekä kirjailijan että lukijan palvelijana. Kääntäjällä on myös valtaa, sillä hän voisi tuhota tekstin, mutta ei kuitenkaan viime kädessä pystyisi sitä tekemään. Kun teksti käännetään, saattaa joutua löytämään kohdekielestä äänen, mikä ei koskaan ennen ole puhunut. Se on piilossa kielen sisällä ja täytyy kuulostelemalla löytää.

… vai ylösnousemus?

Ehkä kirjailijan kuolema oli kuitenkin välttämätön tapahtuma. Se on ainakin ravistanut luutuneita, jo valistuksen ajalta peräisin olevia käsityksiä kirjailijuudesta ja riisunut pois turhaa auktoriteettia. Sen ansiosta lukijan näkökulmaa on alettu ottaa huomioon. (Täytyy kuitenkin muistaa, että kirjailija on myös oman tekstinsä lukija.) Näyttää siltä, että nyt on taas aika kiinnittää huomiota kirjoittajaan, uusien, nykyaikaisten näkökulmien kautta.