Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Bennett: Romanttinen nerous (Genius)

tekijä: Risto Tapani Niemi-Pynttäri Viimeisin muutos keskiviikko 17. helmikuuta 2021, 09.45
Bennett: Nerous

Soili Pohjalainen
Referaatti Andrew Bennetin teoksen The Author kappaleesta The Romantic Author

Bennetin mukaan romantiikan ajan kirjallisuusteorioihin sopii hyvin M.M. Bakhtinin kuvaus kirjailijuuden kriisistä: se ei ohita vain muita taiteita, vaan taiteen itse. Bennet tarkastelee teoksensa tässä luvussa mihin romantiikan ajan teoria tekijyydestä perustuu ja miksi tämä teoria ei toimi.

B ennetin mukaan romantiikan ajan käsitys kirjailijuudesta ja tekijyydestä on vaikuttanut merkittävästi keskusteluun kirjallisuuden tutkimuksesta ja kirjallisuusteorioista viimeisten kahdensadan vuoden aikana. Romantiikan aikana kirjailija nähtiin autonomisena ja originellina tekijänä. Kirjailijalla oli suuri rooli tekstin merkitystä etsittäessä.

Ilmaisu nerous ja originellius

Séan Burken mukaan ratkaiseva historiallinen muutos käsityksessä kirjailijuudesta ei syntynyt niinkään 1900-luvun lopun teorioiden pohjalta, vaan romantiikan ajan vallankumouksista ja 1700-luvun eettisistä ja filosofisista diskursseista. Burken mukaan nykyinen kirjallisuusteoria, puhuessaan kirjailijan kuolemasta tai häviämisestä, reagoi juuri romantiikan ajan käsitykseen kirjalijuudesta.

Romantiikan ajan kirjailija nähtiin nerona, mutta samanaikaisesti tällä ajanjaksolla alettiin arvostaa ’välinpitämättömyyden’ esteetiikkaa ja persoonattomuutta.

Sekä Roland Barthes että Michael Foucault luonnehtivat 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua ajanjaksona, jolloin ’moderni’ käsitys tekijyydestä tuli esiin. Barthesin ja Focault’n kannanotot tekijyyteen tekevät eroa juuri romantiikan ajan konventionaaliseen käsitykseen kirjailijuudesta, käsitykseen autonomisesta, originellista ja ilmaisevasta kirjailijasta.

Kirjailijuuden historian viimeisimmät tutkimukset olettavat, että moderni käsitys tekijyydestä liittyy laillisten, poliittisten, taloudellisten, kaupallisten ynnä muiden diskurssien kehitykseen sekä painotekniikan leviämiseen ja keksintöihin, tekijänoikeuksien muutoksiin ja kaupalliseen yhteiskuntaan. Kriitikot, teoreetikot ja filosofit ovat olleet sitä mieltä, että tämä kehitys kulminoitui 1700-luvun toisella puoliskolla, jolloin määriteltiin uudelleen sekä tekijä että tekijyys.

Romantiikan ajan käsityksen mukaan kirjailija oli itsenäinen, uniikki ja originelli. Käsitys kirjailijuudesta pyrki tietoisesti näkemään kirjailijan autonomisena subjektin. Tämä on nähty osana yleisempää kehitystä ”itsen” ideasta. Moderni tekijyyskäsite on peräisin juuri yksilön ideasta.

Raymond Williamsin mukaan yksilön idea liittyy keskiajan sosiaalisten, ekonomisten ja uskonnollisten sääntöjen murtumiseen, joskin englantilaisessa perinteessä yksilöllisyyden löytyminen on ajoitettu jo vuosiin 1050-1200 ja yksilöllisyys on ollut jo klassisen kulttuurin keskeinen osa.

Uusi yksilöllisyys perustui subjektin henkilökohtaisen olemassaolon korostukseen. Tämä painotus liittyi protestantismin väitteeseen yksilön suorasta ja henkilökohtaisesta jumalasuhteesta. Williamsin mukaan 1600- ja 1700-lukujen logiikka, matematiikka ja poliittinen filosofia painottivat yksilöiden alkuperäistä ja ensisijaista olemassaoloa, josta lait ja yhteiskunnan muodot olivat johdettu. Williamsin mukaan yksilö oli alkupiste myös klassiselle 1700-luvun liberalismille.

Bennet viittaa filosofi John Locken ajatuksiin tämän vuonna 1690 julkaistussa teoksessa Concerning Human Understanding. Locken mukaan tietoisuuden maailmasta täytyy perustua meidän omiin ajatuksiin sen sijaan, että tietomme maailmasta perustuisi muiden ihmisten mielipiteisiin. Tämä argumentti muuttaa käsitystä tietoisuudesta ja sallii autonomisen ja yksillöllisen kirjailijan seuravalla vuosisadalla.

1700-luvun filosofinen, kaupallinen ja poliittinen yksillöllisyyden painotus ja erityisesti sen oikeuttama tekijyyden autonomia muodostui yhdessä originellin idean arvon kanssa. Renesanssin käsitys kirjailijasta muuttui keskiajan käsityksestä, jolloin kirjailija nähtiin auktoriteettina, ja klassisesta ideasta, jonka mukaan kirjailija jäljitteli ja tuotti uudelleen tyylin ja muodon perinnettä.

1700-luvun puolivälissä originellista tuli keskeinen käsite kirjailijuudessa. Edward Young tekee selväksi eron originellin ja imitaation välillä vuonna 1759 julkaistussa teoksessaan Conjectures on Original Composition. Imitaatio on jo kerran kirjoitetun toistoa. Syntynyt teksti rakentuu jonkin toisen toistolle, vaikka se olisikin edeltäjien tekstiä ansiokkaampaa. Originellien tekijöiden nähtiin sen sijaan tuottavan jotain kokonaan uutta. Youngin mukaan nerous on luontaista ja synnynnäistä tietoisuutta, oppiminen lainattua tietoisuutta.

Aiemmin runoilija oli nähty aikaansa edellä olevana henkilönä, nyt hänet nähtiin edustavan oma aikaansa ja saavansa arvoisensa arvostuksen vasta kuolemansa jälkeen.

Locke ajatteli tietoisuuden syntyvän yksilön heijastuksista maailmaan. Kant puolestaan uskoi, että ymmärrys maailmasta on riippuvainen ihmismielen rakenteesta. Ihmisen tietoisuus on osin ymmärrettyä, osin itse luotua.

Kirjailijan roolin uudelleen määrittely 1700-luvun lopulla painottaa lisääntyvässä määrin klassista ajatusta kirjailijasta, joka on perustavanlaatuisella tavalla erossa yhteiskunnasta. Romantiikan ajan kirjailijan nähdään olevan erossa ihmisyydestä. Yhtäältä hän on esimerkillinen ihminen ja toisaalta, saman aikaisesti, jollain tavoin ihmisyyden takana tai yläpuolella, ulkopuolisena.

Vaikka kirjailija nähtiin oman aikakautensa tulkkina, hän oli silti aikaansa edellä oleva avantgardisti. Kirjailijan erotti muista kirjoittajista, journalisteista ja raapustelijoista se, että kirjailijaa pidettiin subjektina, jota inspiroivat hänen itsensä ulkopuoliset voimat. Voimat, joiden ansiosta hän saattoi kirjoittaa nerokkaita ja originelleja teoksia.

Bennetin mukaan tämä originellius on outoa ja jollain tavalla käsittämätöntä. Se jättää selvittämättä kuinka kirjailija kykenee luomaan kirjoittamansa teokset. Se, että nero on sekä oma itsensä että osin oman itsensä ulkopuolella on kliseistä.

Esimerkiksi Immanuel Kantin mukaan kirjailija ei tiedä kuinka teoksen ideat ovat tulleet hänen päähänsä. Ajateltiin, että kirjailijalla on jokin tiedostamaton, maaginen voima, jonka avulla hän kykeni nousemaan oman itsensä yläpuolelle.

Romantiikan ajan kirjailijakäsitys painottaa biografian merkitystä. Coleridgen mukaan kysymys ”mitä runous on?” on lähes sama kuin ”mikä runoilija on?”. Romantiikan aika linkittää kirjallisuuden suoraan kirjailijaan. Coleridge näkee runoilijan yliluonnollisena oliona. Coleridgen mukaan kirjailijan teokseen vaikuttavat tämän tahto, mielikuvitus ja ymmärrys. Samanaikaisesti hän tekee selväksi, että runoilijan voima on maagista.

Kirjallisuuden muodostuminen

Romantiikan ajan käsitys kirjailijuudesta sisältää ristiriitoja. Käsitys asettaa tekijän kirjallisen instituution keskukseen korostamalla runouden luomisen spontaaniutta ja välittömyyttä. Taideteos on luovan kokemuksen suora representaatio.

Friedrich Schiller vertailee vuonna 1795-6 julkaistussa esseessään ’On Naive and Sentimental Poetry’ puhtaasti ja yksinkertaisesti luontoa ja tunnetta seuraavaa naivia, muinaista runoilijaa ja romantiikan runoilijaa, joka tekstissään heijastaa vaikutusta, jonka objekti on häneen tehnyt. Schillerille romantiikan runous oli juuri heijastuksen vieraannuttamista ja välittämistä.

Runouden expressiivinen teoria on kuitenkin monimutkaisempi ja epästabiilimpi kuin Barthes tai Focault saattoivat arvella hyökätessään tätä teoriaa vastaan. Romanttis-ekspressiivinen teoria tekijyydestä kumoaa itse itsensä. Romantiikan ajan kirjailija ilmaisee omia ajatuksiaan ja ideoitaan, mutta se myös samanaikaisesti muodostaa vieraannuttavan heijastuksen itsestään ja lisäksi ylittää alkuperäiset ideansa ja tarkoituksensa. Runous tai kirjallisuus on yhtäaikaisesti spontaania ja ei-spontaania.

William Wordsworth selittää runouden olevan yhtäaikaisesti sekä tekijän tunteen ilmaisu että täydennys tai kopio tuosta tunteesta. Runo on samanaikaisesti ylitsevuotavaa spontaaniutta ja seesteisen tutkiskelun tulos. Tämän vaikean ja ristiriitaisen logiikan perusteella kirjailija on asetettu uuden, modernin kirjallisuusinstituution keskustaan.

Paradoksaalinen tekijä

Romantiikan käsitys tekijyydestä rakentuu voimakkaasti kirjailjan itsensä ympärille. Kirjailija itse luo, kaikki tapahtuu kirjailijan itsensä ympärillä. Toisaalta romantiikan käsitys kirjailijuudesta osittain sulkee pois kirjailijan itsensä merkityksen.

Toisaalta kirjailija on nero, toisaalta hän ei pysty vaikuttamaan tekstiin. Teksti annetaan kirjailijalle hänen ulkopuoleltaan. Tietosanakirjailija Denis Diderot on kuvannut tätä kirjailijan tietämättömyyttä ja osaamattomuutta seuraavasti noin vuonna 1775. Runoilija kokee haltioitumisen, jota voidaan verrata jopa jumalalliseen inspiraatioon. Runoilija ei tiedä syvällisten mietteidensä syitä eikä seurauksia.

Percy Bysshe Shelley, jonka ajatuksiin Platonin ja Longinuksen teksteillä on ollut vaikutteita, väittää vuonna 1821 kirjoitetussa teoksessaan A Defence of Poetry, että runoilijan tietämättömyys sekä on että ei ole oleellista runoilijan työlle, runoudelle. Shelley esittää, että runous on tietoisuutta, mutta subjekti ei kontrolloi mielen voimia.

Shelleyn mukaan runoilijat ovat itse kaikkein hämmästyneimpiä omista töistään, sanoistaan, joilla he ilmaisevat jotain mitä eivät aiemmin ymmärtäneet. Shelley nosti uudelleen esiin ja radikalisoi muinaisen perinteen, jonka mukaan runoilija inspiroituessaan ”menee järjiltään”.

Romantiikan ajan käsitys kirjailijasta toisaalta korostaa kirjailijaneron yksilöllisyyttä ja toisaalta väittää, että kirjailijalla on kyky ylittää raja tuonpuoleiseen tavalla, joka on kuolevaisille mahdotonta. Keats kirjoittaa kirjeessään vuonna 1818, että runoilijalla ei ole itseä (self). Runoilija on kaikki ja ei mitään. Hänellä ei ole identiteettiä.

On paradoksaalista, että samalla kun romantiikan ajan runous keskittyi tekijään, se sulki pois tekijän subjektiivisuuden. Autonomisen taideteoksen tekijä sekä on että ei ole oma itsensä.

Romantiikan ajan perintö

Kirjailijan kuolema, syntymä, elämä ja ylösnousemus on villinnyt kirjallisuuteoreettista keskustelua ja kritiikkiä 1960-luvulta tähän päivään asti. Näiden keskustelujen ongelmana on niiden polarisaatio. Kirjailija joko on, tai hänen pitäisi olla, kuollut tai sitten hän elää. Joko kirjailija on poissa tai läsnä. Joko kirjailijan pyrkimys on saavutettavissa oleva, relevantti ja autoritatiivinen tai se on hyödytön ja joka tapauksessa saavuttamattomissa.

Keskustelu on paradoksaalista. Tapa jolla kirjailija on tullut kirjallisuuden keskiöön johtuu hänen marginaalisuudestaan. Yhtenä esimerkkinä tästä paradoksaalisuudesta on se, että kirjailija on asetettu kirjallisuuden keskiöön ja samalla häneltä on viety valta ja autonomia hänen jumalallisen kokemuksen ja inspiraation vuoksi. Yhteenvetona tästä paradoksista voidaan pitää Shelleyn julistusta, jonka mukaan runoilijat tuottavat sanoja ’jotka ilmaisevat sen mitä he eivät ymmärtäneet’.

Tämä paradoksi on vain voimistunut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun keskusteluissa kirjailijan ’persoonattomuudesta’. Romantiikan ajan väite kirjailijan subjektiivisesta itsestä sisälsi myös itsen katoamisen tai poissaolon. Modernin ajan vaatimus tekijän ’persoonattomuudesta’ taas kumoaa itsensä. Esimerkiksi Flaubert on sanonut kirjeessään vuonna 1857, että taiteilijan tulee olla työssään kuin Jumala luomisessaan. Kirjailijan tulee olla samanaikaisesti näkymätön ja kaikkivoipainen. Flaubertin mukaan kirjailijan tulee olla kaikkialla (tekstissä), mutta ei koskaan näkyvissä.

Flaubert ja Joyce muistuttavat, jopa julistuksissaan persoonattomasta tekijästä, modernin, keskiajan jälkeisen ja erityisesti romantiikan aikaisen taiteilijan egosentrisyydestä. T.S Eliot puolestaan sanoo 1919 julkaistussa esseessään ’Tradition and the Individual Talent’, että taiteilijan kehittyminen vaatii jatkuvaa itsensä uhraamista ja väittää, että yksikään runoilija tai taiteilija ei yksinään tavoita täyttä merkitystään.

Eliot väittää kuuluisassa esseessään, että runous ei ole tunteen vapauttamista vaan tunteen pakenemista, ei persoonallisuuden ilmaisemista vaan persoonallisuuden pakenemista. Hän muistuttaa myös, että vain ne joilla on tunteita ja persoonallisuus, tietävät mitä merkitsee halu paeta. Eliotin kärsivä, itsensä uhraava taiteilija vastaa romantiikan käsitystä taiteilijanerosta, joka uhraa itsensä taiteelle ja näin tekemällä paljastaa olevansa taiteen keskiössä.

Omaelämäkerrallisesti kirjoittava W.B. Yeats esittää samankaltaisen ristiriitaisuuden vuonna 1937 julkaistun esseensä avauksessa. Yeats sanoo, että runoilija kirjoittaa aina omasta elämästään, muttei koskaan suoraan samalla tavoin kuin jollekin aamiaspöydässä.

1900-luvun keskustelu kirjailijuuden kysymyksestä näyttää vakuuttavan kirjailijan katoamista, merkityksettömyyttä ja epäloogisuutta. Douglas Dunn on vuonna 2000 todennut, että itsensä hävittämisestä ja persoonattomuudesta on tullut huvittava oikku, ”chimera”, jota jotkut runoilijat metsästävät.

Esimerkiksi William Faulkner on vuonna 1949 kirjoittanut, että kirjoittaessaan hänen päämääränsä on yksilöllisen historiansa poistaminen ja mitätöinti. John Crowe on vuonna 1938 todennut, että hyvä runo, vaikka sen olisi signeerannut tunnetulla nimellä, pyrkii taideteoksena kadottamaan tekijän identiteetin. E.M. Forsters on puolestaan kommentoinut 1925 julkaistussa esseessään, että kaikki kirjallisuus pyrkii anonyymiyteen.

Erikoista on, että 1900-luvun kirjailijat ovat, kirjailijuudesta keskustellessaan, kummallisen halukkaasti vastustamassa kirjailijan valtaa. Kirjailija on tiedostamaton tai vain vähän tietoinen siitä mitä hän on tekemässä, kirjailija on joko persoonaton tai ”moninkertainen”. Nämä ovat yleisiä tapoja, joilla 1900- ja 2000-lukujen kirjailijat kuvaavat kirjailijaa selittäessään töitään.

Nämä kirjailijat luultavasti allekirjoittaisivat Eliotin julistuksen, jonka mukaan kirjailija ei yksinään tavoita täyttä merkitystään. Robert Frost on sanonut kirjoittamisen prosessista vuonna 2000, että hän ilahtuu yllätyksestä muistaessaan, että hän ei tiennyt tietävänsä. Luulen, että kirjoittaja ei enää tiedä mitään, kommentoi J.G. Ballard teoksen Crash ranskankielisessä johdannossa vuonna 1973.

Yksi tämänkaltaisen ajattelun seuraus on se, että kirjallisen teoksen tulkinta jää muille. Robert Lowell kommentoi vuonna 2000, että runon tekijä ei luultavasti ole oikea ihminen selittämään runon merkitystä, koska tekijä on, siinä missä kuka tahansa muukin, altis pidättyväisyyteen, sekoittamiseen ja epärehellisyyteen eikä tekijällä ole erityistä, oikeutettua perspektiiviä asiaan.

Czeslaw Milosz on todennut teoksessa ’Ars Poetica’ vuonna 1979, että runouden olemuksessa on jotain törkeää. Se tuo eteen asian, jonka emme tienneet olevan meissä. Charles Simic puolestaan on sanonut, että enimmäkseen runo kirjoittaa itse itsensä. Runoilija ei kirjoita mitä hän tietää, vaan sen mitä hän ei tiedä.

Tekijyyden ignoranssi ja poissaolo tulisi nähdä modernin ja postmodernin kolikon kääntöpuolena. 1900-luku oli tunnustuskirjallisuuden, muistelmien ja paljastukirjallisuuden aikakausi. Eikä tällä tarkoiteta vain niin kutsuttuja ”tunnustusrunoilijoita”, kuten Sylvia Plathia ja Robert Lowellia vaan laajempaa ilmiötä, jossa kirjoittaja ilmaisee kirjoituksessaan jotain itsestään.

Bennet toteaa, ettei ole vaikea löytää esimerkkejä kirjoittajista, jotka puhuvat tunnustuksellisista vaikutteista ja tunnustuksellisesta runoudesta. Lähes kaikki 1900-luvun merkittävimmät kirjailijat ovat kirjoittaneet muistelmiaan tai autobiografista eli omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Heitä ovat esimerkiksi Virginia Woolf, Joseph Conrad, Doris Lessing ja J.M. Coetzee.

Romantiikan ajan käsitys kirjailijuudesta saa meidät ymmärtämään, että tunnustuksellisuus ei ole yhteensopimaton persoonattomuuden kanssa. Autobiografia voi olla keino depersonoida kirjailija ja kieltää itse (self).

Pysyvin romantiikan ajan perintö on paradoksaalinen: kirjailija nähdään sekä kirjallisuusinstituution keskiössä että instituutiosta pois siirrettynä tai mitätöitynä. Tällä paradoksilla on kaksi erityistä seuraamusta.

Ensinnäkin, romantiikan ajan tekijä on aina fiktiota. Romantiikan ajan käsitys kirjailijuudesta sisältää mahdottoman ihanteen kirjailijan autonomisuudesta. Romantiikan ajan kirjailija nähdään perustavaa laatua olevalla tavalla originellina, kokonaan sosiaalisesta kontekstista irrotettuna. Kuitenkin se, että kirjailija käyttää kieltä, hyödyntää tiettyä lajityyppiä ja operoi tietynlaisen kirjallisen tradition ja kirjallisten käytäntöjen sisällä, määrittelee kirjailijan yksiselitteisesti sosiaaliseksi olennoksi.

Toiseksi, romantiikan ajan käsitys kirjailijuudesta on fiktiota myös siksi, että ylläolevan kaltainen käsitys autonomisesta kirjailijasta on vain romantiikan ajan kirjailijuuskäsityksen yksi osa, jonka ovat luoneet 1800-luvun alkupuolen kriitikot ja runoilijat.

Romantiikan ajan käsitys kirjailijuudesta ei itsessään yksiselitteisesti julista kirjailijaa autonomiseksi neroksi. Se tekee näin vain kontekstissa, joka samanaikaisesti kumoaa käsityksen kirjailijasta autonomisena nerona.

Sitäpaitsi, romantiikan ajan ideologia kirjailijuudesta, käsitettynä homogeenisena
ja yhtenäisenä teoriana, puhuttelee kenties enemmän nykyajan tarpeita kuin romantiikan ajan toimijoita. Ruthven on arvellut vuonna 2001, että tämä ideologia saattaa olla 1900-luvun rakennelma, joka on suunniteltu poleemisiin, romantiikan ajan vastaisiin tarkoituksiin.

Romantiikan ajan kirjailija on tavallaan myöhemmän ajan, kriittisen vastaanoton tuottama kuvitelma. Tällä tavoin tarkasteltuna, niin paljon kuin nykykirjallisuuden teorian tarkoituksen on ajateltu olevan hyväksyttää käsitys (romantiikan ajan) kirjailijan kuolemasta, nykykirjallisuuden teorioiden voidaan ajatella jahtaavan varjoja.



LÄHDE:

Bennet, Andrew 2005. The Author. Routledge: New York.