Dimensions of Authorship -konferenssi

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Aug 30, 2012 12:38 PM



Dimensions of Authorship kongressi 1-3.9.2005 Jyväskylä
Annina Metsola

Ensimmäinen kohtaamiseni kirjoittamisen maisterin ohjelman opintojen kanssa tapahtui kolmipäiväisessä, englanninkielisessä kongressissa, jonka aihe oli tekijyyden ulottuvuudet. Eräs kongressin puhujista, Kuisma Korhonen Helsingin yliopistosta, mainitsi, että kirjailija joutuu kirjoittaessaan varautumaan odottamattomiin kohtaamisiin tuntemattoman ja näkymättömän, mutta silti hyvin todellisen lukijan kanssa. Kohtaamiseni kirjallisen kulttuurin, kirjoittamisen tutkimuksen ja tekijyyden, (erityisesti kirjailijan näkökulmasta katsottuna) kanssa tuntui samalta, kuin Korhosen viittaus kirjailijan ja lukijan kohtaamiseen. Hyppy tuntemattomaan, odottamattomaan, mutta silti hyvin todelliseen maailmaan. Proosateksteissä yllättävät, joskus jopa shokeeraavat aloitukset toimivat usein hyvin, ja vaikuttaa siltä, että sama malli toimii myös opintojen aloituksessa. Kongressin suurin anti minulle oli tieto siitä, mitä kaikkea minun pitäisi tietää ja osata, jotta saisin tulevista opiskeluista irti kaiken mahdollisen hyödyn - ja luonnollisesti myös ilon.

Tekijyyden pohtiminen poststrukturalististen näkökulmien pohjalta ja subjektin rakentumisen tarkasteleminen nykykulttuurissa tuntuvat hankalilta lähestymistavoilta kongressin annin käsittelyyn. Perinteiset määritelmät koskien tekijää ja hänen teostensa välisiä suhteita ovat minulle toistaiseksi melko vieraita. Toisaalta kirjailijan työn pohtiminen mm. suhteessa eettisiin kysymyksiin, uuteen mediaan, statukseen ja yhteisöllisyyteen ovat mielenkiintoisia, kun ne suhteuttaa omaan kirjoittamiseen. Tarkastelen muutamia Tekijyyden ulottuvuudet kongressin puheenvuoroja siltä osin, millaisia ajatuksia ne herättivät minussa kirjoittajana ja mitkä puheenvuorojen ajatuksista ja kysymyksistä tuntuivat siltä, että niitä on syytä tutkiskella tarkemmin opintojen edistyessä.

Andrew Bennett: The Consept of the Author

Bennett kiteytti puheenvuorossa kirjailijan ammatin yhteen sanaan - kuvitteleminen. Mitä enemmän haluaa itse tietää kirjansa henkilöistä, miljööstä, tapahtumista jne. sitä voimakkaammin on piiskattava omaa mielikuvitustaan. Uteliaisuus omaa tekstiä kohtaan on välttämätöntä, jotta kirjailijalla on tarjottavaa lukijalle. Toisaalta tekstin taustalla voi olla runsain määrin fakta-tietoa, ja mielenkiintoiseksi nousee kysymys siitä milloin oikea tieto päättyy ja milloin kuvittelu alkaa. Mitä kirjailija oikeasti aiheestaan tietää, ja mitä hän haluaa lukijan tietävän hänen tiedoistaan.

Kun kirjailija kuljettaa lukijaa välillä lavealla keksityllä tiellä ja välillä totuuden kapeilla sivupoluilla, niin mielen reunalla vilahtaa kysymys siitä, mikä on kirjoittajan vastuu lukijan johdattamisessa. Pitääkö siitä kantaa huolta vai saako toden ja tarun erottaminen jäädä lukijan omalle vastuulle? Itse en kirjoittaessani juurikaan pohdi kysymystä, mutta esim. tekstissä esiintyvien todellisten paikkojen kuvausten on perustuttava faktoihin, vaikka tapahtumat olisivatkin fiktiivisiä. Niin ikään fiktiivisen tekstin on tunnuttava uskottavalta, myös silloin kun faktat tekstin taustalla olisivat keksittyjä.

István Dobos: From the "Death of the Author" to the "Resurrection of the Author"

Mistä teksti alkaa, mihin se päättyy, ja missä vaiheessa teksti muuttuu kokonaan toiseksi tekstiksi? Entä kuka omistaa tekstin, voiko saman tekstin omistaa yhtä aikaa useampi tekijä tai yhteisö? Voiko tekstien lähteenä olevaa luovuutta omistaa, mikä on kirjoittajan ns. mekaanisen työn ja ajattelutyön osuus tekstin tuottamiseen, entä mikä osuus tekstin syntyyn on jonkun toisen, ulkopuolisen henkilön ajatuksilla? Ovatko tekstit menettäneet statuksena omaisuuden eräänä ilmentymänä, ja sitä kautta, mikä on kirjoittajan status tänä päivänä? Kun kirjoittaja ei ole kirjoitus- ja julkaisuprosessissa pääosassa, niin voivatko tekstien merkitykset virrata vapaammin?

Dobos esitti useita mielenkiintoisia kysymyksiä, joista jatkopohdinnan kohteeksi jää tekstin merkitysten vapaampi virtaaminen, etenkin digitaalisten median näkökulmasta. Verkossa kirjoittaja voi halutessaan jäädä hyvinkin anonyymiksi ja teksti nousee pääosaan, asettuu areenalle ikään kuin itsenään, kenen tahansa luettavaksi ja tulkittavaksi.

Erkki Vainikkala: "Intentions, Texts, and Context"

Vainikkalan esitys kirjailijan asemasta selvitti kenttää, jossa kirjailija tekstinsä kanssa toimii. Tekstin ohella lukijoita kiinnostaa kirjailijan persoona ja hänen yksityiselämänsä. Lukijat ovat erilaisia ja kullakin on niin tekstien kuin kirjailijan persoonan suhteen erilaisia kiinnostuksen kohteita. Jotkut lukijat haluavat kohdata kirjailijan kasvokkain ja heidän ihailunsa tai inhonsa voi saada outoja, jopa vaarallisia piirteitä. Kirjailijasta tulee kiinnostuksen kohde, ei tekstistä. Media vaikuttaa kirjailijan työhön niin hyvässä kuin pahassa ja tekijänoikeuksien maastossa on kuljettava kuin nuorallatanssija.

Em. osuus Vainikkalan puheenvuorosta herätti ajatuksen tarkastella aihetta käytännössä ja oivallinen tilaisuus siihen tulee olemaan syksyn kirjamessuilla Helsingissä. Messujen kirjailijahaastattelut (joihin yleisökin voi osallistua) voisi olla erillisen raportin lähde.

Kaisa Kurikka: Authorship as Institution

Kurikka käsitteli esityksessään kirjailijan asemaa, siihen kohdistuvia mielikuvia ja väärinkäytöksiä 1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun alun Suomessa. Kirjailijaa ja hänen tekstejään saatettiin käyttää häikäilemättömästi politiikan ja vallan välikappaleina hyvinkin kyseenalaisiin tarkoituksiin. Niin ikään tuon ajan Suomessa kirjailijoiden asemaan sisältyi vahva valistajan rooli, sekä vastuu kansallisen itsetunnon kehittämisestä.

Aihettaan Kurikka lähestyi kirjailija Algot Untolan (1868-1918) avulla. Untola kirjoitti lukuisten nimien ja nimimerkkien suojassa ja tekstien tyyli ja aiheet vaihtelivat johdonmukaisesti sen mukaan kuka kulloinkin kirjoitti. Naiset (esim. Maiju Lassila) kirjoittivat kevyemmin, miehet (esim. Ilmari Rantamala ja J.I.Vatanen) keskittyivät vakavampiin, yhteiskunnallisiin aiheisiin. Yhteiskunnalliset kirjoitukset, Työmies-lehden toimittajuus sekä poliittiset mielipiteet koituivat Untolan kohtaloksi kansalaissodan aikana.

Kurikka korosti puheessaan sitä, että joillain kirjailijoilla on ollut (ja on) vahva institutionaalinen asema, ja jotkut taas ovat mestarillisia kirjoittajia. Toisaalta on myös kirjailijoita, joilla on sekä yhteiskunnallista valtaa että kirjoittamisen taitoja. Untola (tai hänen useat kirjailijapersoonansa) pystyivät kirjoittamaan eri kohderyhmille heidän omalla kielellään.

Untolan lukuisten nimien käyttö eri teosten tekijöinä herättää kysymyksiä siitä, onko tapa harkittua strategiaa nostaa teksti pääosaan, tai saada tekstille uskottavuutta, vai onko taustalla jotain, joka liittyy Untolan persoonaan ja henkilökohtaiseen elämään. Uskottavuus on asia, jota pohdin ajoittain omien tekstieni kohdalla, etenkin silloin kun kirjoitusten minä on eri sukupuolta tai hyvin eri-ikäinen. Niin ikään minua askarruttavat syyt siihen, miksi jotkut aiheeni tai tietty tyyli tuntuvat vaativan kirjoittajaksi "jonkun toisen". Vaatiko sitä tekstin aihe vai onko kyseessä omaan elämään liittyviä tuntemattomia alueita?

Nora Ekström: "Author in Educational theories"

Ekströmin aihe kirjoittamisen opettamisessa oli minulle kirjoittamisen opiskelijana luonnollisesti hyvin läheinen: kuinka oppilaat nähdään tekstiensä takana, mitä teorioita opetuksen tueksi on saatavilla ja mitä kirjoittamisen opetus tänä päivänä sisältää. Kirjoittamisen opetuksessa Ekström nosti keskeisiksi asioiksi hankitun (opitun) tiedon ymmärtämisen ja soveltamisen, kuinka oppiminen muokkaa oppijan persoonaa ja kuinka oppimista tulee tarkastella prosessina.

Behavioristiseen oppimismalliin peilattuna kirjoittaminen on "henkistä aivotoimintaa" jota ei voida opettaa ja että kirjoittamaan opitaan vain tekemällä eli kirjoittamalla ja myös kopioimalla sen enempää tekstin syntyprosessia erittelemättä.

Humanistinen ja kokemuksellinen oppimiskäsitys korostaa oppijan aikaisempia kokemuksia ja kirjoittaja nähdään opetuksessa kokonaisuutena. Kirjoittamaan oppii se, joka on ns. löytänyt itsensä ja on sinut löytämänsä kanssa. Oppilaat nähdään yksilöinä tekstiensä takana, mikä edellyttää myös hyvin yksilöllistä opetusta.

Kognitiivisen oppimiskäsityksen mukaan kirjoittamisen opetuksessa keskeisessä asemassa ovat oppilaan omat käsitykset opetettavasta aiheesta, ja että vastuu oppimisesta on oppilaalla itsellään. Opettajan tehtävänä on antaa oppilaalle mahdollisimman paljon tietoa kirjoittamisesta, ja oppilas muokkaa tiedon omien sisäisten malliensa mukaisesti.

Konstruktiiviseen oppimismalliin perustuen oppiminen tapahtuu oppijan omassa mielessä, oppiminen on luovaa toimintaa, jossa opettajalla on neuvonantajan rooli. Kirjoittamisen opettajan ei tarvitse olla itse kirjailija, mutta hänen on hallittava opetukselliset taidot. Oppilaan rooli on tehdä valintoja ja hän oppii ns. learning by doing- menetelmän avulla.

Kirjoittamisen opetuksessa opettajan on tiedettävä mitä oppilas aiheesta tietää, mitä hän osaa ja mihin hän pystyy. Etenkin viimeinen kohta on mielestäni kirjoittamisen opetuksessa oleellinen, ja vaadittu taito korostuu etenkin palautteen antamisessa ja ns. kannustajan roolissa. Toisaalta opettaja ei voi toimia pelkästään neuvonantajana, ohjaajana tai kannustajana. Kirjoittamisen oppiminen edellyttää kirjallisen kentän tuntemusta ja kirjoittamisen prosesseihin tutustumista, ja juuri näille alueille kirjoittamisen opettajan tulisi oppilaitaan johdatella.

Mikko Lehtonen: Who is Writing Whom:Authors and Texts

Lehtosen esitys sai pohtimaan arvottamista. Kulttuurin kentällä toimintaa arvotetaan hyvin usein markkinatalouden näkökulmasta. Kulttuuria haluaville tuotetaan hyödykkeitä lähes kertakäyttötavarana ja liukuhihnatyönä (esim. kaunokirjallisuuden julkaisemisen kiihtyvä tahti). Toisaalta arvottamisessa voi aistia jonkinlaista pientä muutosta, jossa laadulle ja ns. marginaali kirjallisuudelle annetaan mahdollisuus (esim. pienkustantamoiden markkina-aseman vahvistuminen ). Kirjallisuudessa oikeanlaisen arvottamisen tulisi näkyä niin, että pelkkä teksti riittäisi kiinnostuksen kohteeksi, eivät kirjoittajan persoona ja sosiaaliset suhteet sen ympärillä. "Social relations between people have become the relations between things" oli Lehtosen väite, jonka merkitystä jäin miettimään niin kirjallisuuden kuin muunkin elämän alalla.

Risto Niemi-Pynttäri: Writing Dialogue and the net

Niemi-Pynttäri käsitteli esityksessään kirjoittamisen uusia muotoja, kun välineenä on verkko. Tarkastelun kohteena oli verkon myötä syntynyt tekstin uusi sosiaalinen tila, kun kirjoittaminen on dialogia esimerkiksi roolipeleissä (harjoituksissa) ja chat-keskusteluissa. Luovan (runollisen tai draaman) kirjoittamisen tasoilla chatdramassa yhdistyy keskustelua, yhteisöllistä kirjoittamista ja draaman kirjoittamisen taitoja, kun jokainen chatdraamaan osallistuva kirjoittaa oman roolihahmonsa repliikkejä. Chatdraamassa kirjoittamiseen sisältyy perinteisen draaman ja elokuvakäsikirjoittamisen muotoja. Samalla se on myös luonnollinen tapa kirjoittaa ja työskennellä yhdessä, sillä chatdraama sisältää runsaasti jokapäiväisiä kasvokkain tapahtuvien keskustelujen piirteitä. Verkossa tapahtuvaa dialogia voidaan tarkastella suhteessa kieleen ja suhteessa henkilöihin.

Chatdraaman mahdollisuudet (uudenlaisen?) tekstin tuottamisessa ovat siinä, että se on niin lähellä perinteistä keskustelua, että kaikki puhekielen luonnolliset ilmaisut ovat koko laajuudessaan käytettävissä. Niin ikään kirjoittaminen on niin lähellä perinteistä draaman kirjoittamista, että tekstiin pystytään tuottamaan tekstin välisiä elementtejä. Verkko tarjoaa chatdraamaassa kirjoittaville avoimen, uudenlaisen jaettavissa olevan tilan, joka on mielestäni samalla sekä rajatun turvallinen että äärettömän arvaamaton. Ehkä verkossa kirjoittamisen viehätys johtuu juuri näiden "ääritunteiden" läsnäolosta.

Dialogia kirjoitettaessa kirjailija ei puhu itse vaan antaa tekstinsä henkilöiden puhua. Kirjailija antaa myös repliikkien välien, hiljaisuuden puhua. Perinteisessä kirjoittamisessa kirjailija voi kontrolloida tätä "hiljaisuutta", mutta verkkoon kirjoitettaessa, chatdraamassa, tätä mahdollisuutta ei ole. Hiljaisuutta toki verkossakin voi olla, mutta se on riippuvaista muista roolihenkilöistä, mitä heillä on sanottavaa. Dialogin kirjoittaminen on siis hyvin lähellä luonnollista keskustelua, yllättävine kommentteineen ja sanomatta jättämisineen. Todellisessa (ja uskottavassa) dialogissa on aina enemmän sävyjä, kuin mitä yksin kirjoittava henkilö pystyy tuottamaan. Teatterille kirjoitettaessa näyttelijät tuovat ko. sävyt käsikirjoitukseen ja kirjailija on jo taka-alalla. Chatdraamassa tilanne on toinen, sävyjä tekstiin tuovat kaikki kirjoittajat, kukaan ei ole taka-alalla. Chatdraamaa kirjoitettaessa lukija on koko ajan osa tekstiä. Teksti tulee ikään kuin iholle, hyvin fyysiseksi kokemukseksi. Repliikit voivat saada uusia, outoja ja karkeitakin piirteitä, joita puhuttaessa ei ehkä tulisi käytettyä.

Verkkokirjoittaminen on muutaman vuoden ajan sisältynyt päivittäiseen työhöni asiatekstien alalla, ja siksi Chatdraama-aihe on erityisen kiinnostava. Uskon, että esim. verkossa esitettävään oppimateriaaliin on mahdollista yhdistää fiktiossa käytettäviä kerronnallisia keinoja ja myös chatdraaman aineksia, etenkin silloin kun oppimista halutaan viedä yhteisöllisen oppimisen ja uuden tiedon kehittämisen tasolle.

Juri Joensuu: Chance vs. Author(ity), meaning vs.Intention

Joensuu lähestyi kokeilevaa, kehittyvän teknologian mahdollistamaa kirjoittamista Leevi Lehdon kirjan "Päivä" kautta. Kirjan 234 sivua sisältävät kaiken sen tekstin, mitä Suomen Tietotoimisto julkaisi yhden päivän (20.8.2003) aikana. Kirjaa voisi ensi silmäyksellä pitää kirjallisena vitsinä, mutta esim. sen rakenne kappaleisiin ja lukuihin perustuu huolellisesti mietittyyn tapaan, joilla uutisleikkeet on aakkosten avulla esitetty. Myös luovuus on kirjassa läsnä, vaikka materiaalina on STT:n tuottama materiaali, sillä tekstien järjestys synnyttää teksteissä täysin uusia merkityksiä.

Mielestäni kyse ei ole pelkästään kopioinnista tai tekniikan suomasta copy-paste mahdollisuudesta. Kirjailijan ääni kuuluu tekstin liitoskohdissa, muuten teksti puhuu omalla äänellään, sillä kirjailijalla ei ole ollut valtaa päivän uutissisältöön. Kirjoitusprosessi puolestaan näkyy tekstin aakkosellisessa järjestämisessä. Mielenkiintoista kirjassa on myös se, kuinka monta tekijää kirjalla oikeastaan on, ja kenelle kuuluu copyright. STT:n uutissähkeiden taustalla on lukuisten toimittajien ja tiedottajien, yhteisöjen ja jopa yksityishenkilöiden kirjoituksia, joita STT:ssä eri henkilöt ovat tiivistäneet ennen kuin ne ovat päätyneet Leevi Lehdon käsittelyyn.

Lehdon kirja on luettavissa sekä verkossa että painettuna. Saattaisin selata kirjaa, mutta tuskin lukisin jokaista sivua. Kokeiluna kirja on mielenkiintoinen ja raakatekstin käyttö ikään kuin muovailuvahan tapaan, mutta tiettyjä sääntöjä kuitenkin noudattaen, antaa erityyppisille teksteille uudenlaisia merkityksiä.

Kuisma Korhonen: Writing as an experience of Encounter
Korhonen käsitteli kirjailijan, tekstin ja lukijan kohtaamista. Kirjoittaessaan kirjailija ei tiedä koskaan kuka lukija on. Lukija on tuntematon, arvaamaton, lähes aineeton olento, joka silti on hyvin voimakkaasti läsnä, melkein kosketeltavissa.

Kirjailija (A) on myös lukija ja ennen omien tekstien tuottamista hän on kohdannut lukuisia muiden kirjailijoiden (B, C) kirjoittamia tekstejä, jotka ovat väistämättä vaikuttaneet häneen. Kirjoittaja (A) siirtää saamiaan vaikutteita teksteissään lukijalle, joka lukee niitä useiden muiden kirjailijoiden ( D,E,F) teksteistä saamiensa vaikutteiden tai kokemusten valossa ja muodostaa näin kirjailija (A) teksteistä uusia henkilökohtaisia merkityksiä. Mahdollisesti lukija alkaa kirjoittaa itse ja näin hän välittää toisille lukijoille tekstejä, joissa näkyy hänen omansa sekä kirjailijoiden A, B, C, D, E, F kynän jälki. Näen esimerkin spiraalina, joka laajenee loputtomiin, ja jossa spiraalin aloituskohtaa ei pysty selvästi hahmottamaan.

Kirjailija hakee kirjoittaessaan ikään kuin vastauksia kysymyksiin, jotka hän on itse itselleen asettanut. Vastatessaan näihin kysymyksiin itselleen hän samalla antaa vastauksia lukijalle, ja vastuu vastauksista, vaikkakin kyseessä on fiktiivinen teksti, on luonnollisesti kannettava. Kun kirjailija myöhemmin lukee tekstejään, hän tunnistaa oman tekstinsä, mutta ei välttämättä osaa kertoa mistä vastaukset, sanat ja ajatukset ovat tulleet ja mikä on ollut tekstin suuri kysymys tai sanoma. Hän ei välttämättä pysty erottamaan kenen ajatuksiin teksti pohjimmiltaan perustuu, omiin vai jonkun toisen. Jos oman tekstin hahmottaminen kirjoitusprosessin jälkeen on kirjailijalle hankalaa, niin voi vain kuvitella miten monin tavoin teksti hahmottuu ja saa merkityksiä lukijan päässä.

Korhosen esittämät kysymykset, joita kirjailija kohtaa kirjoittaessaan (tai sen jälkeen) aiheuttavat minussa lievästi epätodellisen ja "harhaisen" olotilan: ajattelenko minä tässä tekstissä vai ajatteleeko joku minussa, vai ajatteleeko joku minua? Mistä kaikki kirjalliset kuvat tulevat, onko aito ja oikea kirjailija ehkä kieli itsessään? Onko kirjoittaminen aktiivista vai passiivista, olenko minä vain tarinoiden välittäjä, jonka joku jossain on käynnistänyt?

Jean-Yves Malherbe: A new challenge in authorship, the case of the XIXth French feuilletonists
Malherben puheenvuorosta jäivät erityisesti askarruttamaan seuraavat asiat: kun henkilö kirjoittaa päivälehtiin novelleja, kolumneja tms., niin onko hän kirjailija jo silloin, vai saako hän kirjailijan statuksen vasta julkaistuaan kirjan, kokonaisen yhtenäisen teoksen? Kysymyksen voisi laajentaa myös muihin julkaisuvälineisiin, eli onko verkossa säännöllisesti kirjoittava henkilö kirjailija vai ei? Vaikuttaako lukijoiden määrä vastaukseen, ja jos niin miten se arvioidaan? Entä mikä merkitys lukijoiden palautteella on vastaukseen?

Toinen asia liittyy Malherben esittämään kaavioon, joka selvitti sitä rajapintaa, jossa lukija ja kirjailija & teksti kohtaavat. Kenet ja minkä tekstin lukija todellisuudessa kohtaa ja kuka on tekstin varsinainen tekijä? Lukija muodostaa kirjailijasta ja hänen teksteistään mielikuvan, joka voi olla teksin alkuperäiseen merkitykseen ja kirjailijan pyrkimyksiin verrattuna hyvinkin vääristynyt. Tekstin ja kirjailijan taustalla voi olla ( ja yleensä on) suuri joukko muita tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet tekstiin, esim. kustantaja, tekstin editoijat, haamukirjoittajat, lähdeaineiston hankinnassa avustaneet, kaupalliset lähtökohdat, vallitsevat poliittiset ja yhteiskunnalliset tilanteet jne. Edelliseen (löyhästi) liittyen ajatuksiini jäi Malherben lause:" The real writer is person who lives the real life, author is something else." Eli kenen ehdoilla kirjoittaja oikeastaan kirjoittaa?

Jarkko Suhonen: Writing a play in a group

Suhonen käsitteli kahden esimerkin avulla tekijyyttä ja yhteisöllistä kirjoittamista näytelmän käsikirjoituksen tekemisessä. Suhonen osallistui itse käsikirjoittamiseen kummassakin tapauksessa. Perinteisessä näytelmän käsikirjoittamisessa kirjoittajan rooli on oleellinen vielä näytelmän lukuharjoituksissa, jolloin kirjoittaja voi tai hänen täytyy tehdä muutoksia käsikirjoitukseen. Mitä lähemmäksi ensi-ilta tulee, sen pienemmäksi käy kirjoittajan osuus näytelmän valmistumisessa.

Perinteisen näytelmän käsikirjoittajaksi merkitään yleensä yksi henkilö. Suhosen esimerkeissä käsikirjoittajina toimi useita henkilöitä, joilla kaikilla oli suunnilleen yhtä paljon sananvaltaa käsikirjoitukseen. Ideoinnin ja työstettävän materiaalin kannalta tilanne on ideaalinen ja rikas. Lopputulos saattaa yllättää tekijät, sillä kukaan ei ihan tarkkaan tiedä mikä on lopullinen määränpää. Toisaalta toimintamalli saattaa myös aiheuttaa runsaudenpulaa ja johtaa ristiriitoihin. Ryhmällä on oltava jonkin asteinen johtaja, joka kokoaa langat yhteen ja tekee lopullisen käsikirjoituksen. Kyseinen yhteisöllisen kirjoittamisen malli edellyttää ryhmän johtajalta tai vetäjältä ihmistuntemusta ja taitoa "käsitellä" hyvinkin erilaisia ihmisiä. Palautteen anto ja kommentointi vaatii tällaisessa työskentelyssä mestarillisia taitoja. Kompromisseja voi ja pitää tehdä, mutta toimivan lopputuloksen kannalta johonkin on myös pystyttävä vetämään raja, ja on osattava sanoa ei.

Ryhmässä tehtävän käsikirjoituksen lähtökohtana voi olla täydellinen nolla-aloitus, heitetään ilmoille ideoita, ja katsotaan päätyykö niistä joku käsikirjoituksen aiheeksi. Toinen mahdollisuus on lähteä liikkeelle jo jossain kehitetystä olemassa olevasta ideasta ja työstää sitä yhdessä käsikirjoitukseksi. Ns. johtavalta käsikirjoittajalta ideointivaihe vaatii erityistä tarkkavaisuutta, sillä jokainen pienikin idea saattaa olla lopputuloksen kannalta tärkeä ja ohjata näkökulmaa juuri oikeaan suuntaan.

Ideoiden improvisointi, johon kirjoittajakin voi ottaa osaa, saattaa osoittautua hyödylliseksi käsikirjoittamisen kannalta, samoin niiden nauhoittaminen ja myöhemmin tapahtuva analysointi.

Ideoinnin jälkeen valintojen tekeminen ja karsiminen on varsinaisen käsikirjoituksen tekijälle työläs vaihe. Rajauksia on pystyttävä tekemään, mutta samalla hän saa yhä uutta materiaalia ja ideoita työstettäväksi. Suhonen korosti, että tällainen kirjoittaminen tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia edetä eri suuntiin ja ikään kuin kirjoittaa preesensissä, tässä ja nyt. Sitä, kuka ottaa käsikirjoituksesta kunnian tai kantaa vastuun on hankala ratkaista.

Suhosen kertoma vahvistaa omia kokemuksiani. Olen tehnyt yhden pienimuotoisen yrityksen kirjoittaa tv-sarjan käsikirjoitusta yhdessä erään (nuorehkon miespuolisen) kirjoittajan kanssa, mutta työ ei koskaan edistynyt loppuun asti. Rikkautena pidimme molemmat sitä, että käytössämme oli kahden tyystin erilaisen ihmisen ajatukset, mutta silti kirjallinen makumme oli melko samanlainen. Näimme lopputuloksen samanlaisena, mutta tavoitteen saavuttaminen oli yllättävän raskasta. Ideointivaihe oli erittäin tuottelias ja pääsimme myös sopuisaan ratkaisuun käsikirjoituksen rakenteesta. Vaihe, jossa kummankin olisi pitänyt yksin kirjoittaa omia osiaan tekstistä oli hankalampi. Teksteistä todella näki, että asialla on kaksi kirjoittajaa, mikä ei välttämättä aina toiminut. Myös molempien ajankäyttö ja kunnianhimo vaihtelivat melko tavalla. Täysin hukkaan kokeilu ei kuitenkaan mennyt, sillä itse käytin eräitä aiheitamme novellieni raaka-aineena. Kirjoituskumppanini kirjoitti muutamasta aiheesta synopsiksen, pari kohtausta, ja käytti niitä teatterikorkeakoulun ohjaajalinjan pääsykokeissa ja pääsi myös sisälle kouluun.

Tuomo Lahdelma: Writing, rewriting, Translation, Adaption

Lahdelman puheenvuorossa kiteytyi ajatus siitä, kuinka vaikeaa, ellei peräti mahdotonta on erottaa kirjoittaminen uudelleen kirjoittamisesta. Jos haluaa kirjoittaa, on tunnettava itsensä ja omat kirjoituksensa, ja se mitä kirjoitusten taustalle on jo useaan kertaan aikaisemmin kirjoittanut. Niin ikään on tärkeää tunnistaa mitä joku toinen (perheenjäsenet, sukulaiset, muut kirjoittajat jne.) on kirjoittanut omien tekstien taustalle tai näkyvätkö nämä kirjoitukset omassa tekstissä rivien välissä yhä uudelleen ja uudelleen. Hyvä teksti edellyttää uudistumisen taitoa ja usein myös voimaa tappaa taustalla lymyävät haamukirjoittajat.

Oman tekstin tuntemisen ja siihen vaikuttaneiden tekijöiden tuntemisen ohella on myös luettava muiden tekstejä, mitä ja miten joku toinen on kirjoittanut. Kyse on uudelleen kirjoittamisesta: on pystyttävä imitoimaan, parodioimaan tai jatkamaan jo kirjoitettua uuteen suuntaan. Kyse ei ole kopioimisesta vaan kirjoittamisen oppimisesta ja parhaimmillaan huonosta tekstistä (aiheista) voi tehdä hyvää ja hyvästä erinomaista.

Tyhjän paperin kammosta kärsivälle henkilölle Lahdelman kirjoittamisen kolmijako oli mieluisaa kuultavaa: on kirjoittamista, kääntämistä ja muokkaamista (soveltamista). Kirjoittaminen perustuu aina jo kertaalleen kirjoitettuun, mutta uudelleen kirjoitettaessa muodot ja välineet voivat vaihdella runsaasti, uusien sävyjen määrä on loputon ja erilaisuuden löytyessä kirjoittaja on oikealla tiellä.

Tekstejä käännettäessä kirjoittajan on otettava huomioon sanojen ja lauseiden mekaanisen käsittelyn ohella myös kaikki se, mitä tekstissä ei ole näkyvissä. Kääntäjä on lukijoiden palveluksessa ja myös osa lukijoiden yhteisöä. Kirjoittaminen ei voi perustua liiaksi henkilökohtaisiin näkemyksiin. Kirjoittajan on tunnistettava mm. yhteisönsä kulttuuriperimä, yhteisön kollektiivinen muisti, eettiset ja moraaliset säännöt (kirjoitetut ja kirjoittamattomat) sekä yleinen tietotaso. Kääntämisessä on myös kyse valinnoista ja siitä kenen suuntaan on lojaali valintoja tehdessään, eli kuten Lahdelma sen sanoi "The truth of your sociaty is more important than the truth itself".

Kääntämisen lakeja on mielenkiintoista ajatella myös vähemmistökulttuurien kirjallisuuden kannalta. Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että jos hallitsisin romaanikielen, niin olisi mielenkiintoista kääntää joitain ko.kielellä Euroopassa kirjoitettuja teoksia suomeksi. Tällaisen käännöstyön yhteydessä pelkkä kielitaito ei riittäisi oikeastaan juuri mihinkään. Romaanikulttuuri ja sen eri vivahteet olisi tunnettava perin pohjin sen maan osalta, jossa teksti on kirjoitettu ja samalla tavalla myös Suomen romaaniyhteisöjen tapojen ja kulttuurin olisi oltava tuttua.

Tekstin mukauttamisessa tai uudelleen käyttämisessä tai soveltamisessa lähtökohtana on väline. Teksti on nähtävä välineen kautta, esim. jos kyseessä on kaunokirjallinen teos, jonka perusteella aiotaan tehdä TV-filmi, niin käsikirjoittajan/ohjaajan on pystyttävä näkemään teksti "todellisina" kuvina, tapahtumina, liikkeinä, ääninä ja henkilöinä. Tekstin muokkaaminen painetusta muodosta visuaalisen muotoon on haasteellista ja edellyttää kompromisseja ja oivalluksia jo kustannuksienkin takia. Uskollisuus tekstille ja sen käytön määrälle voi vaihdella, joskus alkuperäistä tekstiä
(hyvää tai huonoa) tuskin tunnistaa uudessa välineessä, mutta silti lopputulos voi olla onnistunut. Jos välineenä on esim. radio, niin kuunnelman materiaaliksi tekstin tarinan ja/tai dialogin on oltava mielenkiintoinen ja erottuva, jotta se toimisi radiossa. Käsikirjoituksen kirjoittajalta edellytetään luovan lukemisen ja -näkemisen taitoa ja hänen on pystyttävä erottamaan tekstissä olevat mahdollisuudet, vaikka niitä ei olisi kirjoitettu näkyviin.

Kun käsikirjoittaja ja ohjaaja esim. elokuvissa on yksi ja sama henkilö, niin mielestäni lopputulos on usein onnistunut, kuten Kaurismäen elokuvissa monesti on. Omien käsitysten ja mielikuvien välittäminen (täsmälleen sellaisina kuin ne itse näkee) toiselle ja toisen hallitseman välineen ehdoilla on vaikea, ellei peräti mahdoton tehtävä. Kun tekijä on yksi ja sama henkilö lopputulos on parhaimmillaan johdonmukainen, uskottava ja myös tunnetasolla koskettava.

Omien tekstieni aiheissa on muutama kestosuosikki, joita olen kirjoittanut eri välineiden ehdoilla. Joskus olen epäillyt syyksi laiskuutta, mutta pohjimmiltani uskon siihen, että joku teksti jossain muussa välineessä voi olla hyvä, vaikka se paperilla ei sitä olisi. Tekstinä olevien visuaalisten mielikuvien välittäminen on hankalaa, ja sama pätee kuuloon. Erääseen aiheeseeni liittyy niin vahvasti musiikki, että sen kirjoittaminen painetuksi materiaaliksi tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä, vaikka tarinassa on aineksia, niin ne eivät tunnu toimivan paperilla ilman musiikkia.

Heli Mäkeläinen: The editor as an Author

Mäkeläisen aiheena oli kirjailija ja hänen tekstinsä, suhteessa tekstin editointiin. Uudelleen kirjoittamisen käsitteen perusteella kirjailija on editoija itsekin, mutta missä määrin tekstin editoija on kirjailija, eli pistettä, jossa kirjailijan työ päättyy ja editoijan työ alkaa, on vaikea piirtää tarkkareunaiseksi.

Kirjailijalla on tekstin syntyvaiheessa rajattomasti mahdollisuuksia valintojen suhteen, mutta editorin kädet ovat sidotummat. Hän voi toki tehdä ja/tai suositella valintoja, mm. mitä tekstissä on liikaa tai mitä siitä puuttuu, mutta valintojen tekeminen on rajatumpaa. Mitä lähemmäksi teoksen julkaisu lähenee, sen pienemmäksi käy editorin valta. Kirjailijan on kuunneltava (kunnioitettava) editorin esittämiä valintoja ja muutoksia, sillä tietyllä tavalla editori edustaa yleisöä, lopullista lukijaa. Hyvä editori tuntee kirjailijan tuotannon, esikuvat, työtavat ja pystyy lähes lukemaan kirjailijan ajatuksia. Editorin työpanos on jossain tapauksissa yllättävän suuri, mutta silti hänen roolinsa ei saa näkyä, ja sitä ei tuoda julki tekstin tekijän kohdalla.

Editorin roolin tulee automaattisesti liittäneeksi kustantamoihin ja toimituksiin, mutta kirjailijan lähipiirillä ja sen yhteisön jäsenillä, jossa kirjailija toimii, on myös vaikutusta kirjailijan teksteihin. Omalla kohdallani tuntuu joskus siltä, että editoreina toimivat ihmiset jopa haudan takaa, ympäröivästä perheestä puhumattakaan. Näissä tapauksessa kyse on ehkä pikemminkin tekstin sensuroinnista, joko omasta tai muiden halusta.

Editorin rooli voi olla myös hyvin näkyvä ja alkuperäinen teksti voi muuttua editorin ajatusmaailman ja mielipiteiden pohjalta hyvinkin paljon, kuten Mäkeläinen aihetta Anne Frankin päiväkirjan ja sitä editoineen Annen isän avulla selvitti.

Editoijan ja kirjailijan välisissä suhteissa on kyse paljolti siitä, kuka kantaa vastuun tekstistä, kuka saa kunnian ja kiitokset ja kuka taloudellisen hyödyn. Markkinointimielessä ei kirjan kanteen ole mielekästä painaa useita tekijöitä, sillä yhtä kirjailijaa ja hänen persoonansa on helpompi myydä ja mitä kiinnostavampi kirjailija on, sen parempi. Suurelle lukevalle yleisölle on melko saman tekevää kuka kirjan varsinainen tekijä (tai tekijät) on, teksti joko miellyttää tai sitten ei, tekijästä riippumatta. Toisaalta joitain kirjoja luetaan vain ja ainoastaan tekijän nimen perusteella, olivat ne hyviä tai huonoja, mutta lukija ei hevillä jätä suosikkikirjailijaansa, oli tämä sitten todellisuudessa kuka hyvänsä. Lukijat, jotka suhtautuvat vakavammin lukemiseen haluavat sen sijaan tietää, kenen ajatuksia, tai kenen ajatusten pohjalta he tekstejä lukevat.

Tekijyyden ja editoinnin merkitys on koko ajan esillä kirjoittamisen opetuksessa. Opetuksessa tekstien käsittelyyn liittyy runsaasti palautetta, muutosehdotuksia ja uusia ideoita niin muiden opiskelijoiden kuin opettajienkin taholta. Hyvää asiassa on se, että kirjoittaja ei jää yksin tekstiin liittyvien ongelmien kanssa eikä joudu täydelliseen umpikujaan. Huonoa asiassa on se, että jos kirjoittaja kumartaa joka suuntaan ja painaa omat mielipiteensä liiaksi taka-alalle, niin lopputulos saattaa olla sekava ja hajanainen teos, jossa paikkauskohdat näkyvät häiritsevän selvästi.

Tekijyyden ulottuvuudet kongressista jäi minulle runsaasti avoimia kysymyksiä, joihin en pysty hahmottelemaan riittävästi vastauksia, mutta yllättävää kyllä, se ei aiheuta minulle minkäänlaista ahdistusta, päinvastoin. Opintojen alkuvaiheessa on mielestäni oleellista, että tekijyydestä (kirjailijuudesta) ja sen eri ulottuvuuksista saa jonkinlaisen yleiskuvan ja siinä kuvaan kuuluvat avoimet kysymykset. Vastaukset löytyvät ajan myötä ja parhaimmillaan ne näkyvät omissa teksteissäni, omassa kirjoittamisessani.


Kongresissa kuultiin usein lause "The death of the Author". Jonkinlaisena yhteenvetona kongressista lauseen voisi muuttaa muotoon "The death of the lonely Author", sillä kirjoittamisen yhteisöllisyys nousi mielestäni vahvasti esille useiden esityksien aikana.