Kirjailijakuva muuttuu

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Aug 30, 2012 12:20 PM

KIRJAILIJAKUVA MUUTTUU
Romantiikan ajan runoilijasta Jari Tervoon
(tekijän nimi puuttuu)

Kirjailijanero

Moderni kirjailijuus syntyi Euroopassa romantiikan aikana 1700-luvun puolessa välissä. Taloudelliset, poliittiset, kaupalliset ja oikeudelliset muutokset sekä kirjapainotekniikan kehitys loivat pohjaa ja mahdollistivat uudenlaisen kirjailijan syntymisen. Uusi aika painotti yksilöllisyyttä ja teki pesäeroa keskiajan tiukan hierarkkiseen yhteiskuntaan. Yksilöllisyys tuli myös ilmi yksilön omana, suorana jumalasuhteena, jota alettiin pitää ensisijaisena ja jota myös ajan matematiikan ja logiikan painotus ja poliittiset aatteet kannattivat ja edistivät. Romantiikan kirjailijakäsitys korosti ennen kaikkea yksilöä, sen erikoisuutta ja originaalisuutta. (Bennett 2005, 56-57.)

Romantiikan aikana tehtiin selvä ero luovien taiteilijoiden ja jäljittelijöiden välille. Originaaleihin liitettiin nerokkuus, ja he olivat täysin itsenäisiä, vapaita ja uutta luovia. Erityisesti romantiikan ajan runoilijoiden katsottiin olevan aikaansa edellä, jopa niin että heidän katsottiin saavan täyden arvostuksensa vasta kuolemansa jälkeen, tulevilta sukupolvilta. 1950-luvulla M. H. Abrams tutkimuksessaan The Mirror and the Lamp romantiikan ajan runoilijoista kuvailee heidän luovuuttaan peilinä luonnon edessä ja kirjailijaa lamppuna säteilevänä valon lähteenä. Kirjallisuutta Abrams piti luonnon heijastuksena. (Bennett 2005, 58-59.)

"the mirror held up to nature becomes transparent and yields the reader insights into the mind and heart of the poet himself" (Bennett 2005, 59)

Peili-vertauksesta huolimatta romantiikan ajan kirjailija ei kopioinut luontoa, elämää eikä jumalaa. Taiteilijasta itsestään tuli luoja, jonka itseilmaisu kumpusi hänen omasta mielikuvituksestansa ja luovasta voimastansa. Tämän metaforana onkin lamppu, koska  "tekijän mieli on häikäisevä projektori, joka muokkaa havaitsemiaan objekteja". Romantiikan ajan lyriikka kumpusi pakonomaisesti runoilijan sielun syvyyksistä. Runoja ei muokattu  loogisella mielellä vaan syntyivät "sisäsyntyisesti" taiteilijan luovasta, nerokkaasta mielikuvituksesta. (Kurikka 2006, 23-24.)

Eräs romantiikan ajan kirjailijaa leimaava piirre oli isolaatio, joka tarkoitti sekä eristäytymistä että eritetyksi tulemista: "tekijä itse eristäytyy yhteiskunnasta oman luovan minuutensa iloon ja tuskaan, toisaalta yhteiskunta vieroksuu luovan minän liikkeitä." (Kurikka 2006, 25)

Taiteilijaa, tätä poikkeusyksilöä, vieroitti muista erilaisuus. Luovuuden sisäinen pakko vaati myös vetäytymistä muista, ja ajan kirjailijakuvaan kuului nerouteen liittyvä ajatus "palkinnosta", tunnustuksen saamisesta vasta tulevilta jälkipolvilta. Taiteilijan asemaa voidaankin kuvata myös vankilana.
"Yhtäältä romanttinen tekijä kääntyy sisään päin, ja siten oma mieli näyttäytyy vankilankaltaisena suojamuurina ulkomaailmaa kohtaan." (Kurikka 2006, 25)

Mutta vankilassa taiteilijalla on vapaus ajasta ja paikasta, koska siellä henki voi olla vapaa.  (Kurikka 2006, 24-26.) Romantiikan aikana tehtiin selvä ero luovan kirjailijan ja kirjoittajan, kynäilijän, lehtimiehen välillä. Kirjailija oli esimerkillinen ihminen ja samalla kuitenkin lähes yli ihminen, muiden yläpuolella. (Bennett 2005, 60.)


Mediakirjailija

Romanttinen taiteilijamyytti, joka pitää kirjailijaa nerokkaana näkijänä, on ollut hallitsevana Suomessa pitkään. Vaikka tämä käsitys kirjailijasta yksilönerona ei ole poistunutkaan, niin 1990-luku kuitenkin muutti kirjailijakuvaa: kirjailijasta tuli ilmiö, jota leimasi medioituminen ja tuotteistaminen. Tarja-Liisa Hypén on tutkinut suomalaista 1990-luvun lama-ajan kirjallisuutta ja on sitä mieltä, että vaikka romanttisen käsityksen mukainen kirjailijameedio käsittelee kansakunnan kollektiivisia kokemuksia, niin 1990-luvun lama ei kuitenkaan ollut  sitä kaikille, ainakaan samalla tavalla, ja siksi myöskään suurta kaunokirjallisuutta ei syntynyt.

"Kun kirjallisuus ei tuota odotettuja yhteisen kokemuksen kuvia, se kertoo todellisuudesta, jossa illusorisenkin yhteisyyden mahdollisuus on vähenemässä." (Hypén 2002, 31)

Tämän ajan mediakirjailija hyödyntää erilaisia medioita, ja julkisuutta yleensäkin, kirjallisen tuotantonsa lisäksi. Maailma on muuttunut yhä välineellisemmäksi, ja ihmiset kokevat maailman yhä enenemässä määrin eri välineiden, median kautta. Tässä on kyse toisen asteen medioitumisesta, jossa  "…vastaanottaja ei saa kuvaa kirjailijasta yksistään tai aina ensisijaisestikaan kirjailijan tuotannosta (eikä kirjallisuusinstituution sisäisten välineiden kautta), vaan kuvan tuottaa muu media." (Hypén 2002 ,33)

1800-luvun lopun taiteilijamyyttiä pidetään yllä tänä päivänkin, vaikka romanttinen käsitys luovasta teoksesta yksilön tuotteena on nykyään yhä kauempana todellisuudesta. Kustantamon kautta julkaistu teos on produktion tuote, jonka syntyyn ja lopputulokseen kustantajapuoli on myös vaikuttanut. Näin oli jo Aleksis Kivenkin kohdalla, vaikka erityisesti häntä on pidetty vahvasti luovana yksilönä ja hänen kaikkia teoksiaan puhtaasti hänen omina visioinaan. Tuotteistaminen on aina kuulunut kirjojen julkaisemiseen, mutta vasta nyt asia on noussut kirjalliseen keskusteluun. Todellisuudessa kuitenkin "tekstiä usein toimitetaan tai tuotetaan", ja joskus kustantajat jopa tilaavat tiettyjä kirjallisuuden lajia. Vaikka kustantajan rooli on kautta aikojen vaikuttanut teoksien lopullisiin versioihin, niin heidän vaikutuksensa ja roolinsa on tähän päivään mennessä kuitenkin lisääntynyt ja vahvistunut. Erityisesti tämä on nähtävissä Yhdysvalloissa, Englannissa ja jopa Ruotsissakin.

"Kirjailijanimi on puolestaan aina ollut kirjailijan tuotteiden tavaramerkki, jonka taakse tuottamisen tapa peittyy." (Hypén 2002, 34)

Taiteilijamyyttiä halutaan kuitenkin pönkittää, kustantajienkin taholta. Ei haluta synnyttää yleisössä mielikuvaa, että kustantamoissa tapahtuu jotain hämärää. Lukijat haluavat täysin aitoja, tietyn taiteilijan tuotteita (mitä se sitten olisikaan), ja kustantajille taiteilijaneron mielikuva on tärkeä myös markkinoinnin kannalta. (Hypén 2002, 34-37) Erilaiset kirjallisuuspalkinnot ovat lisääntyneet Suomessa huomattavasti. Kirjoille on kova tarve hankkia nostetta ja näkyvyyttä, mutta onko tämä kaikki tarpeen? Arto Lindholmin mielestä "kirjallisuutemme ei ole niin kertakaikkisen tasokasta, että sen moninkertainen palkitseminen olisi itsestään selvää". Toisaalta mediajulkisuus kohdistuu lähinnä vain "julkkiskirjailijoihin" ja tiettyihin alan tapahtumiin, mutta sivuuttaa helposti itse kirjat ja niiden arvioinnin. (Lindholm 2002, 50-52)

Kirjan myyntiin voi media " ja kirjailijan medianäkyvyys " vaikuttaa paljonkin. Sopivanlainen "paketti" sopii viestimiin, siitä saa hyviä otsikoita ja kiinnostavia kuvia. Kirjailija Riikka Ala-Harjun mielestä meillä yhteisönä on tarve luoda kasvoja, ja tiedotusvälineet "leipovat uusia naamoja" ja rakentavat henkilön kulttia.

"Tuotannossa on totuttu muokkaamaan henkilö sellaiseksi, että siinä on koukku mihin tarttua. Myyntikoukku, josta muistetaan. Tarvitaan kasvot, ominaispiirre ja sille kehitys." (Ala-Harju 2002, 15)

Kirjailija Anita Konkkaa, joka uransa alussa valitti julkisuuden kiusallisuutta, valistettiin kustantamossa että "kirjailijan pitää näkyä" ja "ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön". Juokseminen kirjamessuilla ja markkinointikiertueilla tuntuu olevan pakon sanelema juttu. Lukijoita kiinnostaa kirjailijat. Toisaalta kirjailijaa ei välttämättä opasteta mitenkään julkisuuteen. (Konkka 2007, 103.) Julkisuus voi olla kirjailijalle vaikea asia. Runoilija Helena Sinervolle se on "ehdottomasti hankalin kirjailijatyöhön liittyvä asia, jonka kanssa on pitänyt oppia tulemaan toimeen." Sinervoa piinaa ujous, mutta itseään valmentamalla hän on oppinut selviämään esiintymisistä.

"Minun kaltaiselleni yksin tai perheen parissa viihtyvälle ihmiselle julkisuus on tavattoman uuvuttavaa ja stressaavaa. Se vie myös aikaa ja energiaa olennaisimmalta asialta, kirjoittamiselta." (Sinervo 2007, 181)

Tämän päivän kirjailijalle julkisuudella on tärkeämpi merkitys kuin aikaisemmin, jo ihan urakehityksen kannaltakin. (Sinervo 2007, 180-181.)

Kustantaja

"Kustantaja on kirjallisuuden kentän kaksipäinen hirviö. Kustantaja antaa kirjallisuudelle mahdollisuuden, mutta alistaa sen samalla kaupallisuuden armoille. Kustantaminen on liiketoimintaa. Liiketoiminnan pyörittäminen vaatii veronsa, ja kustantaminen ainoastaan aatteen vuoksi vie perikatoon." (Baijers 2002, 44)

Näin Anna Baijers, kustannustoimittaja vastuualueenaan käännöskirjallisuus, kuvaa kustantajan roolia. Kirjan kustantaminen on oma, erikoinen alansa, joka on erilaisten verkostojen ja intressien temmellyskenttä. Kirjan julkaisemispäätökseen vaikuttavat talous, markkinoiden kysyntä, ihmissuhdeverkostot ja henkilökohtaiset mieltymykset. Kustannustoimittajat seuraavat aikaansa ja pyrkivät ennakoimaan lukijoiden mieltymyksiä, silti kirjan menestyminen tai floppaaminen ovat usein mysteerejä. (Baijers 2002, 44-45.)

Kustantamisen vainua tarvitaan kaikkeen siihen materiaalitulvaan, jonka kohteeksi kustannustoimittaja joutuu. Kustannusagentit ja oikeuksien myyjät lähestyvät hanakasti, ja kirjallisuusmessut saavat kokeneemmankin ammattilaisen pään pyörälle. Lisänä keitokseen tulee vielä krooninen aikapula ja jatkuva kiire. Anna Baijers kirjoittaa välähdyksenomaisista hetkistä, jolloin tietää että jokin kirja se on, mutta pelkkään intuitioon ei kuitenkaan voi tukeutua.

"Taiteen piiriin kuuluvat arvoitukset ovat työssämme läsnä, mutta ne eivät voi sitä hallita. Luja ammattitaito voi siivittää kirjan kuin kirjan tien tähtiin." (Baijers 2002, 46)

Lähtökohtana kustannuspäätökselle on kuitenkin aina, että kuka kirjan ostaisi ja miksi. Loppujen lopuksi kirjoittajan kohtalokin määrittää hänen myyntilukunsa. Niitä seurataan kustantamossa, ja päätöksiä tehdään niiden pohjalta. Tilastotieteelliseksi ohikulkijaksi kutsuu kirjailija Riikka Ala-Harju kirjailijan roolia kustantamossa.

"Kustantamon johto katsoo myyntilukuja. Ei mennyt kaupaksi, ei panosteta ensi kerrallakaan. Suomalainen kaunokirjailija tietää " tässä tapauksessa ei tarvitse puhua tunteilusta " että on kustantamolle menoerä, johon ei kannata panostaa." (Ala-Harju 2002, 14)

Suomalaisien kaunokirjallisten teoksien nimikkeiden määrä oli kaksinkertaistunut jo 1980-luvulla, mutta myytyjen kappaleiden määrä oli pysynyt samana. Kirjamarkkinat ovat jakautuneet yhä selvemmin kahtia. On muutamia hyvin myyviä ja markkinoituja kassamagneetteja ja suuri määrä kirjoja, joita ei juuri markkinoida ja myydäänkin hyvin vähän. Paljon myydyistä kirjoista useimmat ovat vielä kansainvälisiä, käännösbestsellereitä. (Hypén 2002, 42.)


Jari Tervo -ilmiö

Jari Tervo edustaa uudenlaista mediakirjailijaa. Hänestä on tullut Suomessa kirjallisen alan ilmiö, jossa kiteytyy medioituminen ja tuotteistuminen. Jari Tervon edelläkävijä oli Mika Waltari, mutta ajan jyrkkä ero korkea ja matala kulttuuriin sekä mediakentän ohkaisuus eivät vielä tuolloin mahdollistaneet Jari Tervon kaltaisen ilmiön syntyä. Muutos on syntynyt viihteen kautta, ja eri medioiden sekoittumisella. Jari Tervo on tavaramerkki, joka edustaa kaikkea muutakin kuin kaunokirjallista tuotantoaan. (Hypén 2002, 39)

Lähtökohtana Jari Tervon kaltaiselle ilmiölle on intermediaalisuus eli eri mediamuotojen välisten suhteiden aktivoituminen, jopa ristisiittoisuus.  "Tervo-merkin tuottaminen on ollut mahdollista mediamuotojen lisääntyneen ristisiittoisuuden vuoksi ja Tervo-merkin ylläpito hyödyntää sitä." (Hypén 2002, 40)

Jari Tervo on kaikkea: hän on kirjailija, tv-persoona, kolumnisti, mainoskasvo ja niin edelleen. Monimediaalisen Tervo-tuotteen ytimeen mielletään kuitenkin fyysinen henkilö, "Jari Tervo ja hänen paisunut egonsa". Tällainen tuote kestää hyvin myös ristiriitaisuutta, eikä eri rooleissa esiintyminenkään johda konflikteihin, koska

"Tuotteistunutta kirjailijaa ei vaadita vastuuseen ristiriidoista, ja tämä osoittaa, että ristiriitaisuuden lähde ei ole henkilö vaan tuote, tavaramerkki." (Hypén 2002, 41)

Sellaista kirjailijaa, jolle "koneen käyminen ja vieläpä suhteellisen korkea käyntilämpötila ovat olemassaolon välttämättömiä ehtoja" kirjailija Hannu Raittila kutsuu kirjoittajaelukoiksi.

Näihin julkaiseviin eläimiin Raittila lukee - Jari Tervon lisäksi - myös itsensä. Kirjoittamisen ja julkaisemisen virta ei saa tyrehtyä, eikä ole aikaa luoviin taukoihin, ei aikaa akkujen lataamiseen.

"Jos Tervolta otetaan pois Uutisvuoto, kolumnit, televisiosarjat ja muut verkkoihin tarttuvat sivusaaliit, se alkaa upota, hyytyä, sammua. Jarin pitää mielellään saada myös julkaista joka vuosi. Siitä elukka elää." (Raittila 2006, 142)

Romantiikan ajan eristyvä yksilönero on muuttunut joka paikassa näkyväksi ja kuuluvaksi julkkikseksi. Tämän päivän mediakirjailija ei odota tunnustusta ja gloriaa kuolemansa jälkeen vaan juuri nyt. Se mitataan myyntipainoksina, palstatilana ja talk show vierailuina, koska hiljainen ja näkymätön kirjailija on äkkiä entinen kirjailija.



LÄHTEET
Ala-Harju, Riikka 2002. "Henkilön elämä". Kirjallisuus on virhe, toim. Harri Veivo. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Baijars, Anna 2002. "Mesenaatin duunissa". Kirjallisuus on virhe, toim. Harri Veivo. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Bennett, Andrew 2005. The Author. London and New York: Routledge.

Hypén, Tarja-Liisa 2002. "Kirjailija mediatuotteena". Kurittomat kuvitelmat, toim. Markku Soikkeli. Turku: Turun yliopisto.

Konkka, Anita 2007. "Alitajunnan sihteeri". Kirjailijan työmaat, toim. Kari Levola. Helsinki: Tammi.

Kurikka, Kaisa 2006. "Peili, lamppu ja vankila vai anonymiteetin utopia?". Tekijyyden tekstit, toim. Kaisa Kurikka ja Veli-Matti Pynttäri.

Lindholm, Arto 2002. "Katsaus 1990-luvun suomalaisiin kirjallisuuspalkintoihin". Kurittomat kuvitelmat, toim. Markku Soikkeli. Turku: Turun yliopisto.

Raittila, Hannu 2006. Kirjailijaelämää. Helsinki: WSOY.

Sinervo, Helena 2007. "Kirjailijaelämää murrosten keskellä". Kirjailijan työmaat, toim. Kari Levola. Helsinki: Tammi.