Naiskirjailija ja nimimerkki

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Aug 30, 2012 12:29 PM
I

Soili Pohjalainen
Referaatti Heidi Grönstrandin artikkelista "Naiskirjailija ja nimimerkki Anonyymit tekijät romaanin kehittäjinä 1800-luvun puolivälin Suomessa"


1800-luvun puolivälissä Suomessa tapahtui kirjallisen kulttuurin muutoksia kustannustoinnan laajuudessa sekä kirjallisuuden määrässä ja monipuolisuudessa. 1840-luvulla julkaistiin ensimmäiset kotimaista alkuperää olevat romaanit ja tuolloin kustantamo-kirjakauppa-alalla alkoi olla jo kilpailua. Sanomalehdistöllä oli keskeinen rooli kertomusten määrän lisääntymisessä, sillä sanomalehdistössä julkaistiin niin kertomuksia, novelleja kuin romaaneja jatkokertomuksina ja lehdistö toimi kulttuurin ilmiöiden kommentoijana ja arvottajana.

Eeppistä kerrontaa koskeva muutos ei merkinnyt lyriikan ja eeposten syrjäytymistä vaan lukemiskulttuurin muutosta, jonka myötä käsite kirjailija sai uudenlaisia sisältöjä. 1800-luvun kirjailijayksilöiksi on nimetty nimenomaan miehet, J.L. Runeberg ja Zacharias Topelius. Molemmat saivat kansalliskirjailijan aseman ja astuivat kirjalliseen julkisuuteen.

Samoihin aikoihin myös naiset kirjoittivat paljon ja saivat tekstejään julkaistuiksi. Paitsi lyriikkaa naiset kirjoittivat myös proosaa ja ensimmäiset romaanit olivat pitkälti naiskirjailijoiden, kuten esimerkiksi Fredrika Runebergin, Charlotta Falkmanin ja Maria Kraftmanin kirjoittamia.

Varhaisia naiskirjailijoita ei nimetty kansalliskirjailijoiksi eivätkä he koskaan julkaisseet omalla nimellään. Toisin kuin mieskirjailijoiden teokset, naisten teoksen julkaistiin aina joko nimimerkillä tai täysin ilman viittausta tekijään. Samanaikaisesti kirjallisuuden kentällä tapahtuvien muutosten kanssa syntyi tarve sellaiselle tekijyydelle, jolle ei ollut leimaa antavaa kirjailijan persoona vaan kyky luoda hyvä, lukijaa otteessaan pitävä tarina.

Raamatusta romaaniin

Ilkka Mäkinen on esittänyt Rolf Engelsiltä lainatuin termein, että Suomessa siirryttiin 1700-1800-luvun kuluessa intensiivisestä toistolukemisesta ekstensiiviseen lukemiseen. Toistolukeminen oli rituaalinomaista, yleensä hengellisten tekstien lukemista yhä uudelleen ja uudelleen, ekstensiivinen lukeminen puolestaan merkitsi jatkuvasti uusien tekstien lukemista.

Sanomalehdet, aikakauslehdet ja romaanit olivat ekstensiivisen lukemistavan omaksuneiden ihmisten mieliluettavaa. Lukemisesta tuli ajanvietettä, huvittelumuoto. Suomessakin alettiin julkaista romaanikirjastoja. Nämä sarjajulkaisut tarjosivat monelle kirjoittavalle naiselle julkaisufoorumin. Vuonna 1853 ilmestyi kokonaan naisten kirjoituksia sisältävä albumi Insjövägen. Samling af Dikter. Utgifven af Fruntimmer.

Myös sanomalehdet olivat tärkeitä julkaisupaikkoja naisille. Esimerkiksi Fredrika Runeberg kirjoitti jo 1830-luvulla Helsingfors Morgonbladiin ja myöhemmin Litteraturbladet -lehteen.

Anonyymit tekijät

1800-luvun naiskirjallisuuden tutkimuksessa on usein väitetty, että naiskirjailijat piiloutuivat miespseudonyymien taakse kätkeäkseen sukupuolensa ja että tämä kätkeytyminen mahdollisti heidän uransa kirjailijoina. Tämä ei pidä paikkaansa Suomen osalta. Usein nimimerkki, esimerkiksi Charlotta Falkmanin "en finsk medborgarinna" viittaa selvästi naispuoliseen tekijään. Lisäksi monissa teoksissa, joissa ei ole nimimerkkiä tai nimimerkki ei viittaa sukupuoleen, voi esipuheen tai jälkikirjoituksen allekirjoituksena olla ruotsinkielen kirjailija-sanan feminiinimuoto författarinnan. Myös mieskirjailijat käyttivät naispseudonyymejä. Anglosaksisessa tutkimuksessa esimerkiksi Spender on esittänyt vuonna 1986, että miehet käyttivät naispseudonyymejä päästäkseen kustantajien suosioon aikana, jolloin naiset hallitsivat romaanimarkkinoita.

Anonyymiys oli 1800-luvun puolen välin Suomessa tunnusomainen julkaisukäytäntö, kirjoittajan sukupuolesta riippumatta. 1830- ja 1840 luvuilla sanomalehtienkin jutut julkaistiin usein kokonaan ilman kirjoittajan nimeä tai nimimerkillä. Tekijöiden oman nimenkin käyttö alkoi yleistyä.

J.V. Snellman toteaa vuonna 1845 Saimassa ilmestyneessä artikkelissaan, ettei anonyymiydessä sinänsä ole moitittavaa, mutta oman nimen käyttöön liittyy aivan toisenlainen vastuu ja vaikutusvalta kuin anonyymiyteen. Snellmanin mielestä yhteiskunnallisia näkemyksiä esittävän kirjoittajan tulisi esiintyä omalla nimellään. Kaunokirjallisuuden yhteydessä Snellman ei pidä oman nimen käyttöä välttämättömänä tai suotavana. Ainakaan jos kyseessä on aloitteleva kirjailija.

Aloittelevat prosaistit eivät Suomessa julkaisseet omalla nimellään. Osa naisista julkaisi teoksensa täysin nimettöminä. Charlotta Falkman on esimerkki useita eri nimimerkkejä käyttäneestä kirjailijasta. Fredrika Runeberg puolestaan käytti samaa, etu- ja sukunimen viimeisestä kirjaimesta muodostettua yhdistelmää "-a -g", koko pitkän kirjailijanuransa ajan. Hänen nimimerkkinsä tuli laajemman yleisön tietoon 1850-luvulla jolloin alettiin julkaista hänen novellejaan, jotka myöhemmin koottiin kokoelmaksikin.

Sekä mies- että naiskirjailijoiden teokset julkaistiin aluksi kokonaan nimettöminä tai nimimerkillä. Tätä selittää se, ettei romaanilla vielä 1800-luvun puolivälissä ollut itsestään selvää asemaa arvostettuna kirjallisuuden lajina toisin kuin esimerkiksi eepoksella, lyriikalla ja draamalla, joita oli julkaistu kirjoittajan nimellä jo 1830-luvulta lähtien.

1840-luvulta lähtien yleistyivät sanomalehtikirjoitukset, joissa romaania pidettin kehittyvän yhteiskunnan tunnusmerkkinä ja yhteiskunnallisen keskustelun välineenä. Myös kirjoitukset, joissa romaania pidettiin taidemuotona, lisääntyivät.

1800-luvun puolivälin Suomessa tekijän oman nimen käyttöön liittyi korkeampi status kuin nimimerkin. 1850-luvulla julkaistiin kaksi Topeliuksen historiallista romaania hänen omalla nimimerkillään. Erityistä on, että sen jälkeen kun romaaneja aletaan julkaista tekijän omalla nimellä, naisten kirjoittamat romaanit julkaistaan edelleen anonyymisti.

Nimimerkki kirjailijaidentiteetin luojana

Michel Foucault on esseessään "QuŽest-ce qu Žun auteur?" tarkastellut tekijän ja tekstin välistä suhdetta modernissa yhteiskunnassa, 1700-luvulta lähtien. Hänen mukaan kaunokirjallisuutta luotiin ja levitettiin ennen modernia aikaa ilman, että olisi kysytty tekstistä vastaavan tekijän identiteettiä. Tilanne muuttui 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa, jolloin tekijänimi saa tärkeän merkityksensä kirjallisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Tätä erityisasemaa narratiivisessa diskurssissa Foucault kuvaa tekijäfunktioksi.

Grönstrandia kiinnostaa tämän artikkelin yhteydessä Foucault'n analyysi tekijän nimen ja tekstin välisestä kytköksestä. Foucault'n mukaan tekijän nimi viittaa tekstin takana olevaan biografiseen henkilöön. Tekijän nimi luonnehtii itse tekstiä, sen rajoja ja olemassaoloa. Se mahdollistaa tiettyjen tekstien luokittelemisen, määrittelemisen ja erottamisen muista teksteistä, antaa teksteille tietyn yhtenäisyyden ja takaa myös tietyn arvon.

Foucault'n luonnehtima tekijyys on merkki sellaisesta yhteiskunnallisesta positiosta, joka on etuoikeutettu suhteessa muihin positioihin ja kirjoittamisen muotoihin. Foucault ei käsittele anonyymisti julkaistua kirjallisuutta, vaikka anonyymi kirjallisuus ei katoakaan mihinkään modernin ajan tai tekijänoikeuslainsäädännön synnyn myötä.

Robert J. Griffin on osoittanut, että Foucault' n tekijäfunktio toimii pitkälti samalla tavalla, olipa tekijän osoituksena nimi tai pelkkä nimimerkki. Griffinin ajatus on Grönstrandin lähtökohtana, mutta hän painottaa Grönstrandia painokkaammin näiden julkaisukäytäntöjen eroa. Nimimerkillä ja tekijän oman nimen käytöllä on ratkaiseva ero. Nimimerkin käyttöön ei liity samanlaista arvoa kuin oman nimen käyttöön.

Fredrika Runebergin nimimerkki toimi tuotemerkkinä, joka auttoi tekstin kuvaamisessa, luokittelussa ja arvottamisessa. Nimimerkki tuli kriitikoille tutuksi ja se vakiinnutti selkeän kirjailijaidentiteetin. Ruotsalaisten naiskirjailijoiden nimimerkkejä tutkineet Ruth Nilsson ja Karin Westman ovat vuonna 1982 tuoneet esiin kuinka huolellisesti valittu ja usein käytetty allekirjoitus tai nimimerkki oli ilmaisu kirjailijaidentiteetistä. Nimimerkeistä ei luovuttu, vaikka ihmiset tiesivät kuka nimimerkin takana on.

Fredrika Runebergin teosten saamat kritiikit tukevat hänen nimimerkkinsä tulkitsemista kirjailijaidentiteetin ilmauksena. Teosten kritiikeistä tulee esiin ajatus, että nimimerkki synnyttää odotuksen eri tekstien välisestä sukulaisuussuhteesta samaan tapaan kuin tekijän oma nimi. Nimimerkki toimii tekijäidentiteetin vahvistajana, pitkälti samoin kuin tekijänimi.

Vakiintuneella tekijänimellä, kuten Fredrika Runebergin tapauksessa, oli mainosarvoa. Fredrika Runebergin nimimerkki ei viittaa vain yhteen ja samaan tekijään vaan myös aikaisempiin tekoihin. Nimimerkin mainoksenomainen funktio tulee esiin esimerkiksi Axel Gabriel Ingeliuksen vuonna 1851 julkaistussa romaanissa Det gråa slottet, jossa Ingelius käyttää nimimerkkiä "Original af Förf. Till Granriskojan", joka viittaa kirjailijan esikoisromaaniin. Hyväksymällä nimimerkkityypin "teoksen tekijältä" mainoksenomaisen funktion, hyväksyy myös ajatuksen anonyymisti julkaistujen romaanien ja uudenlaisen lukemiskulttuurin välisistä yhteyksistä.

Myös runokokoelmia julkaistiin anonyymisti, mutta romaaneja julkaistiin poikkeuksetta nimimerkillä vielä 1840-luvulla. Tämä vahvistaa ajatusta, jonka mukaan tuohon aikaan oli olemassa tilaa tekijyydelle, jossa taiteilijan persoona ei ollut keskiössä. Anonyyminä julkaistut romaanit palvelivat lukijoita eivätkä taideinstituutiota tai korkeakulttuuria.

Mahdollisuus julkaista nimimerkillä, ilman suoria viittauksia tekijän persoonaan, palvelee juuri naiskirjailijoita. Griffin on vuonna 1999 todennut, että anonyymiys tarjoaa suojan yleisöä ja julkisuutta vastaan. Edelleen hän on todennut, että anonyymiys mahdollistaa identiteetin piilottamisen tai sopivan identiteetin rakentamisen.

Vaikka nimimerkkejä käsittelevä tai sivuava tutkimus onkin ollut usein kiinnostunut siitä, kuka nimimerkin taakse kätkeytyy, ei nimimerkillä silti välttämättä ole tarkoitus piilottaa kirjailijan todellista henkilöllisyyttä. Tosin Charlotta Falkman onnistui siinä erinomaisesti, mikäli hänen tarkoituksenaan oli todellisen henkilöllisyyden kätkeminen. Aikalaiset eivät tunteneet koko hänen tuotantonsa määrää ja se on ollut tutkijoillekin aivan viime aikoihin saakka lähes arvailujen varassa.

Grönstrand käyttää Falkmanin monista nimimerkeistä esimerkkinä nimimerkkiä "en finsk medborgarinna", jonka Grönstrand näkee osoituksena siitä, että myös naiset saattoivat nähdä itsensä itsensä osallistumassa kansakunnan rakentamistyöhön kirjallisuuden kautta, vaikka miehet olivatkin varanneet alusta saakka itselleen kertojan roolin kansakunnan ja sen synnyn kertomuksessa. Kansallisuusaatteen vaatimukset täyttävä kirjailijapersoona ja anonyymi tekijä eivät olekaan toisensa täysin poissulkevia kategorioita. Nimimerkin valinnalla ei luoda vain kirjailijaidentiteettiä vaan sillä on mahdollista korostaa kaunokirjallisuuden ja kansallisuusaatteen kytköstä.

Tunnettu, arvostettu ja anonyymi

Omalla nimellä julkaiseminen ja anonyymisti julkaiseminen eivät olleet vaihtoehtoisia julkaisemisen tapoja 1840-luvun Suomessa. Vaikka -a -g oli arvostettu tekijänimi, kyseessä on silti vain nimimerkki. Fredrika Runeberg ei koskaan julkaissut mitään omalla nimellään.

Kirjoittajan henkilöllisyyden arvuuttelu tai siitä vihjailu on osa kritiikin kirjoittamisen konventioita. Arvosteluissa ei koskaan sanottu suoraan kuka -a -g oli, mutta vihjeet eivät jättäneet paljon arvailujen varaan. Fredrika Runeberg käytti nimimerkkiään siitä huolimatta, että tiedettiin kuka nimimerkin takana oli.

Tekijän nimi, toisin kuin nimimerkki, viittaa valtaan, auktoriteettiin ja tärkeään yhteiskunnalliseen asemaan. Fredrika Runebergin nimeä ei koskaan mainita arvosteluissa. Nimeltä mainitsemalla, Fredrika Runeberg olisi tunnustettu arvostetuksi kirjailijaksi. 1860-luvulla nimimerkin käyttöä ei selitä enää edes romaanin alhainen status. Fredrika Runebergin julkaistessa historialliset romaaninsa, Topelius oli jo julkaissut omat historialliset romaaninsa omalla nimellään.

Fredrika Runebergin teokset saivat, teosta Sigrid Liljeholm lukuunottamatta, hyvin positiivisen vastaanoton, mutta hänen kirjailijantyönsä ei saa samanlaista statusta kuin monen omalla nimellään julkaisseen (mies)kirjailijan. Grönstrand mainitsee Helsingfors Dagbladetissa julkaistun arvostelun, jossa Fredrika Runebergista puhutaan suuren runoilijan vaimona. Arvostelussa kuitenkin tehdään tarkka ero -a -g:n ja "suurten mestareiden" välillä.

Arvostelun kirjoittaja on tuohtunut, koska romaanissa Sigrid Liljeholm on alaotsikko "romaani". Teoksen ilmestyessä romaani on oma taidemuotonsa esteettisine sääntöineen, eikä Fredrika Runebergilla naiskirjailijana ole asiaa mestareiden joukkoon. Teoksen nimisivun "romaani"-sana aiheutti episodin. Romaanin arvostelua edelsi ilmoitus, jossa kerrotaan, ettei kirjailijalla ole mitään tekemistä sanan kanssa. Se on latojan, ei kirjailijan, teko.

Romaanin muuttuessa arvostetuksi lajiksi, naisille ei ole sijaa lajin taitajina. Esimerkiksi Snellmanin mielestä Fredrika Runebergin novellit ovat taidetta, romaanit eivät. Taideromaanin kategoria on sukupuolittunut. Kirjallisuusinstituutioon rakentuneet julkaisukäytänteet edellyttivät naisilta anonyymiyttä. 1860-luvulle tultaessa Fredrika Runebergin nimimerkki ei enää viittaa niinkään kirjailijaidentiteettiin vaan enemmänkin hänen asemaansa kirjailijan vaimona.

Grönstrandin mukaan nimimerkin käyttö näyttäytyy Fredrika Runebergin kohdalla pakollisena tekona. Näin hän sitoutuu yhtä naiskirjailijaa määrittävään normiin eli anonyymiyteen. Fredrika Runebergin nimimerkin käyttö on osa prosessia, jossa tuotetaan ilmiö nimeltä naiskirjailija.

Fredrika Runeberg kieltäytyy sitoutumasta siihen, että tekijän henkilöllisyys pysyy tuntemattomana, käyttämällä samaa, tunnettua nimimerkkiä. Tunnetun nimimerkin käyttö mahdollistaa aktiivisen toimijuuden ja kirjailijaidentiteetin luomisen.

Fredrika Runebergin ei ollut mahdollista saavuttaa samanlaista arvostusta kuin mieskirjailijoiden. Hänen nimimerkistä tuli kuitenkin kirjailijanimi jo hänen omana aikanaan. Siinä mielessä Fredrika Runeberg on poikkeus varhaisten naiskirjailijoiden joukossa. Vaikka ensimmäisistä naiskirjailijoista ei tullut omana aikanaan suuria nimiä, mahdollisuus julkaista anonyymisti edisti naisten pääsyä kirjalliselle kentälle ja kotimaisen romaanin syntyä.



LÄHDE

Heidi Grönstrand 2006. "Naiskirjailija ja nimimerkki Anonyymit tekijät romaanin kehittäjinä
1800-luvun puolivälin Suomessa" teoksessa Kaisa Kurikka & Veli-Matti
Pynttäri (toim.) Tekijyyden tekstit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura:
Helsinki.