Ahdistuksen ja masennuksen hoito kirjoittamalla

kommentoiva referaatti artikkelista:

Bolton, G. 2011. ‘Keep Taking the Words’: Writing to Help with Anxiety, Depression and Mental Health. Teoksessa Bolton, G: Write Yourself: Creative Writing and Personal Development. Lontoo: Jessica Kingsley Publishers, s. 99–114.

Nea Kukkonen

Gillie Bolton kirjoittaa kirjansa Write Yourself. Creative Writing and Personal Development (2011) kuudennessa luvussa ” ‘Keep Taking the Words’: Writing to Help with Anxiety, Depression and Mental Health” erityisesti runouden kirjoittamisen hyödyistä ahdistuneille, masentuneille, mielenterveysongelmaisille sekä suurissa elämänmuutoksissa kamppaileville ihmisille.

Bolton lähestyy kirjoittamista kolmelta kantilta. Runous voi ensinnäkin auttaa löytämään sanat kuvata selittämätöntä ja epämääräiseltä tuntunutta, mahdollisesti psykosomaattisiakin oireita aiheuttanutta ahdistusta. Se voi olla joillekin vakavista mielenterveysongelmista kärsiville jopa ainoa tapa kommunikoida.  Toiset taas tietävät, mikä heidän ahdistuksensa lähde on, mutta tiedon jakaminen muiden kanssa on hankalaa: ongelman kirjoittaminen ja lukeminen voikin olla helpompaa kuin sen sanallistaminen suoraan puheeksi. Kolmanneksi, ahdistunut ihminen saattaa tuntea toistuvaa tarvetta ilmaista ongelmiaan – missä ja milloin tahansa mahdollinen kirjoittaminen voi olla siihen hyvä vaihtoehto. Kirjoittaminen voikin hyvin toimia hoitomuotona myös, ajallisesti rajatun ja usein kalliin, psykoterapian rinnalla. Se voi Boltonin mukaan johdattaa asiakkaan tai potilaan nopeammin ongelmansa ytimeen.

Ajatustensa tueksi Bolton esittää, että esimerkiksi toimintaterapia-asiakkaat ovat raportoineet runoustyöpajojen auttaneen heitä saamaan paremman otteen toimiinsa, parantaneen hyvinvointia, helpottaneen stressin oireita, vahvistaneen itsetuntemusta ja -luottamusta sekä suhteita muihin. Kustannustehokkaassa ajassamme sen huomaaminen, että jokin, vieläpä edullinen menetelmä, voi auttaa omien tarpeiden ja tavoitteiden löytämistä sekä lisätä yhteistyökykyä, on tärkeä löytö.

Bolton toteaa Furmania (2007) lainaten, että runous, asioiden laittaminen ”vierekkäin” on yritys tutkia ja samalla luoda olemassaolon tarkoitusta. Se voi valottaa ja jopa selventää monimutkaisia ihmissuhteita ja kokemuksia.

’Poetry is an attempt to explore, and create, meaning in existence’ ; since existence is mostly ordinary, then poetry needs to illuminate the mundane: ’poetry captures the deep emotion of lived experience in a higly compressed form’ (Furman 2007, pp 163–164). - - Becoming aware of the sublime nature of the ordinary, finding meaning in the meaningless can be transformative: ‘the product is a poem which is simultaneously ordinary and extraordinary’ (p.165). (2011, 101.)

Tavallaan runous siis vangitsee hyvin arkipäiväiseltä tuntuvan elämän heijastuksen yhtä aikaa tavanomaiseen (ordinary) ja ainutlaatuiseen (extraordinary) muotoon. Ehkä sen havaitseminen, että runo voi olla yhtä aikaa molempia, valottaa myös elämän olevan tavallisuudessaankin erikoista ja ainutlaatuista: merkityksettömältä tuntunut saa merkityksensä. Boltonin ajatusta jatkaen, on myös huomion arvoista, ettei runo, tai niiden kirjoittaminen, ainoastaan heijasta sitä todellisuutta, mitä yrittää kuvata – se myös samalla luo sitä. Voisiko nähdä niin, että jo yritys tiivistää jotain lattealta ja tylsältä tuntuvaa runomuotoon muuttaa näkemystä asiasta? Kuten Boltonkin kirjoittaa: ”there is a paradoxical beauty about a good poem, whatever light or shade or dark it’s come from” (Bolton 104–105).

Bolton antaa artikkelissa puheenvuoron myös muille, ja esittää kolme tapausesimerkkiä runouden parantavasta vaikutuksesta.  The Main Street Poets, mielenterveyspotilaista koostuneeseen, runousryhmään kuulunut David Hart kertoo kokemuksestaan runojen kirjoittamisesta ryhmässä: ”We had never seen each other as people with problems, only as people who make poems” (Bolton 2011, 102). Hart kertoo runojen kirjoittamisen – ja ryhmätyöskentelyn – tuoneen uutta perspektiiviä asioihin.

Hart puhuu runojen ääneen lukemisen puolesta. Ensinnäkin jo se, miltä runo kuulostaa on tulkinnan kannalta tärkeää. Toisaalta, ääneen lukeminen voi auttaa runon lukijaa öytämään itsestään aivan uudenlaisia ääniä tai huomaaman oman äänensä erityisyyden. ”And a variety of voices in the world are precious” (2011, 103). Hart ja muut ryhmäläiset olivat kokeilleet myös erilaisia kirjoittajarooleja, kirjoittaneet jotain itselle tavatonta runomuotoa ja kirjoittaneet runoja lahjaksi läheisilleen.

Runoihin, kuten muuhunkin kirjoittamiseen liittyvä leikittelyn ja näkökulmien vaihdon mahdollisuus onkin hyvä keino horjuttaa luutuneita ajatusmalleja ja käsityksiä, löytää uusia kulmia asioihin ja mahdollisesti uudenlaisia tapoja kertoa omasta itsestään ja elämästään: uudenlaisia tapoja hahmottaa ja rakentaa omaa elämäänsä. Ryhmässä kirjoitettaessa esiin tulevat uudet näkökulmat voivat olla tärkeässä roolissa sen havaitsemiseen, kuinka eri tavoin asioita voikaan lähestyä. Boltonkin kirjoittaa, että kunhan säilytämme kykymme leikkiä (play) ja laittaa sellaisia sanoja yhteen, jotka eivät normaalisti yhteen kuuluisi, meillä on vapaus ”elää runoutta” ja nauttia epätavallisesta kielestä – vaikkapa pianon soittaminen tai savikulhon muovaaminen vaativatkin jo harjoittelua. Bolton näkeekin runouden ihmisiä yhdistävänä: se, minkä ikäisiä tai missä kunnossa olemme ei merkitse mitään, jos antaudumme leikkimään sanoilla. Boltonin tekstistä voikin nähdä välittyvän ajatuksen siitä, että samalla, kun runous antaa mahdollisuuden leikkiä sanoilla ja unohtaa ”normaalin” kielen, häivyttää se myös rajaa terveen ja sairaan välillä:

Normally you’ll be pandered to if you say you wan’t to cry like a rabbit in a spaceship’, or ‘the room is an apple and we are the pips’. But I’m a poet and will relish this kind of language whatever age or condition you are in. Like healthy. (2011, 105.)

Hartin kokemuksen lisäksi esitetään myös pari muuta tapausta, joissa kirjoittaminen on toiminut merkittävänä apuna hankalien kokemusten käsittelyyn. Runoilija Jackie Brown kertoo, kuinka haastavaa ja aikaa vievää, mutta samalla pakottavan tuntuista ja lopulta parantavaa ja jäsentävää oli kirjoittaa runo lapsettomuudesta. Brown kirjoittaa, että vaikka ajatusten jäsentäminen hallittuun runomuotoon vaati etäisyyden ottamista ja todella paljon aikaa, oli se kuitenkin jotain, mitä hän ei voinut jättää kesken. Brownin tapauksen perusteella voisikin ajatella, että jäsennellyn kirjallisen tuotoksen kirjoittaminen voi olla ainakin joissain tapauksissa terapeuttisempaa kuin esimerkiksi kaoottisemman tajunnanvirran kirjoittaminen. Hän toteaakin:

When someone dies or when we lose a lover, we ululate, we don’t articulate. We may write down what we feel but it’s highly unlikely that what we write will be a poem. It will be a description of a personal set of feelings, usually fairly incoherent, almost always shapeless, almost always plangent. (2011, 107–108.)

Vai voisiko kirjoittaa prosessimaisesti, kaoottisesta tajunnanvirrasta kohti jäsentyneempää, tiivistävää runoa tai yhtenäistä kertomusta, ajatusten pikkuhiljaa kirkastuessa?

Kolmannessa tapausesimerkissä esitellään erityiskoulun rehtorin virasta epäoikeudenmukaisesti erotettu Peter Nelson, joka kirjoitti osana psykoterapiaansa. Nelsonin tapauksessa kirjoittaminen oli tärkeä apukeino terapeutin ja asiakkaan kommunikaation välillä: muuten ajallisesti mahdoton jakaminen onnistui tekstien välityksellä ja Nelson koki myös tutkailleensa ja jakaneensa asioita, joita hän puhuessa ei olisi pystynyt tai kehdannut. Psykoterapiapotilaat ovatkin raportoineet kirjoittamisen auttavan ymmärtämään itseään paremmin, olevan rentouttavaa sekä purkukeino vihalle ja padotuille tunteille.

Yhteenvetona Bolton kirjoittaa kirjoittamisen auttavan suuntaamaan katseita sekä ulospäin, muihin ihmisiin että sisäänpäin, omiin onnellisiin muistoihin ja tyytymättömyyden syihin. Ja, vaikka kirjoittaminen ei ole missään nimessä ongelmatonta tai ”vaaraton alue”, toteaa Bolton: “What do we do of anything worthwhile without risk?” (2011, 105.)

Loppuhuomautuksena todettakoon, että Bolton ei kommentillaan kuitenkaan viittaa niinkään vaikkapa ohjattuihin ryhmiin tai anna ohjeita terapiatyötä tekeville. Ohjaajan tai terapeutin on toki punnittava antamiensa tehtävien mahdolliset seuraukset tarkkaan ja pidettävä huolta siitä, että aika ja tila kirjoittamiselle on sopiva. Mitä tahansa lääkettä on osattava annostella oikein, myös kirjoittamista.