Luonteista

Neiti Julien esipuheessa Strindberg vastustaa porvarillisen teatterin pysyväksi kuvattua luonnetta, ja puolustaa ristiriitaista ja luonteettomalta vaikuttavaa draaman hahmoa. Hän kirjoittaa:

"Mitä luonteenkuvaukseen tulee, olen tehnyt hahmot jokseenkin luonteettomiksi seuraavista syistä: Sana "luonne" on aikojen kuluessa saanut moninaisia merkityksiä. Alun perin se kai merkitsi sielu -kompleksin hallitsevaa peruspiirrettä; ja sekaannutettiin temperamenttiin. Sitten siitä tuli keskiluokan ilmaisu tarkoittamaan automaattia; niin että sen luontoiseksi sanottiin yksilöä, joka kerta kaikkiaan on jäänyt sen laatuisekseen tai sopeutunut tiettyyn rooliin elämässä, sanalla sanoen on lakannut kasvamasta, ja luonteettomaksi sanottiin kehittyvä, taitavaa peränpitäjää elämän virralla, joka ei purjehdi jalukset kiinnitettynä vaan myötäilee puuskia noustakseen taas ylemmäs tuuleen. Luonteettomiksi, vähättelevässä mielessä koska häntä oli niin vaikea saada otteeseen, rekisteröidä ja huoltaa.

Tämä porvarillisen sielun liikkumattomuuden käsite siirrettiin näyttämölle, jolla porvarillisuus on aina hallinnut. Luonteesta tuli siellä viimeistä myöten valmis herra, joka esiintyi muuttumattoman juopuneena, leikkisää, surkeana; ja luonnehtimiseen tarvittiin vain ruumiinvamma, kampurajalka, puujalka, punainen nenä, tai että asianomainen toisti jotakuta sanontaa, kuten "se oli upeaa", "Barkis on halukas", tai muuta sen tapaista. Vielä suureen Molièreen oli juuttunut tapa nähdä ihmiset yksinkertaisesti. Harpagon on vain saita, vaikka Harpagon olisi voinut olla sekä saita, että erinomainen finanssimies, kunnon isä, oivallinen kunnallismies, ja mikä pahempi, hänen "vammansa" on perin edullinen juuri hänen vävylleen ja tyttärelleen, jotka perivät hänet ja joiden ei sen vuoksi pidä moittia häntä, vaikka saavatkin vähän odottaa ennen kuin pääsevät sänkyyn. Niinpä minä en usko yksinkertaisiin teatteriluonteisiin, ja kirjailijain summittaiset tuomiot ihmisistä - tuo on tyhmä, tuo brutaali, tuo mustasukkainen, tuo ahne - pitäisi naturalistien kiistää: he tietävät miten rikas sielu-kompleksi on, ja tietävät että paheella on nurea puoli, varsin paljon hyveen kaltainen.

Henkilöni ovat moderneja luonteita, elävät ylimenokautta, joka on ainakin edeltävää vaihetta kiireisempi, hysteerisempi, joten olen kuvannut heidät horjuvammiksi, rikkonaisiksi, sekoituksiksi vanhaa ja uutta." 

(Strindberg: Neiti Julie s.12 -13 suom. Helena Anhava)