Taidesatu – Andersen

H.C. Andersen oli  herkkä ja haaveileva lapsi, josta aikuiset tekivät lopullisesti onnettoman, hysteerisen ja melankolisen ihmisen. Hän löysi lohdutuksensa lapsuuden fantasioista, ja loi aivan uuden kirjallisuuden lajin: taidesadun. 

Andersen onnistui luomaan jotain sellaista, mitä aiemmin pidettiin mahdottomana, hän synnytti jotain kansansatujen kaltaista. Satujen kirjoittaminen, sillä tavalla, että ne ovat alitajuisissa kuvissaan kansansatujen veroisia, on äärimmäisen vaikeaa. Andersen löysi tien lapsuuden fantasioihin ja kirjoitti niistä satuja; samalla hän unelmoi henkilökohtaisesta kuolemasta ja kirjallisesta kuolemattomuudesta.

Monet Andersenin saduista ovat kuin lapsen fantasioita; improvisoituja ja suunnittelemattomia mutta alitajunnasta kumpuavia. Niiden synnyn taustalla sanotaan olleen paljolti samaa toiveiden ja pelkojen vapaata vuorottelua, kuin mitä lapsilla on heidän kuvitelmissaan.  Lapsen egoismi on mukana saduissa, mutta pyrkimyksinä, joita vastaan taistellaan. Andersenin sadut päätyvät aina korostamaan nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. On sanottu, että näissä saduissa lasten kyvyttömyydestä olla onnellinen tulee lopulta heidän erinomaisuutensa perusta.

Andersenin lapsuuden sanotaan olleen kammottava. Isoäiti oli patologinen valehtelija, isoisä hullu, äiti alkoholisti ja täti piti bordellia Kööpenhaminassa. Ei ole ihme, että kammo seksuaalisuutta kohtaan on niin selvää Andersenin saduissa. Nuorena hän kammoksui erityisesti juuri naiseksi tulleita tyttöjä, ne herättivät hänessä inhon väristyksiä.  Myöhemminkin hän kutsui ”tyttömäiseksi” kaikkea, minkä koskettaminen tuntui hänestä inhottavalta.

Andersen on romantikko. Taidesadun alueella hän jatkaa romantiikan myötä syntynyttä kiinnostusta kansantarinoihin. Hän käytti niitä hyväkseen satuja kirjoittaessaan. Kansantarinoiden tapaan Andersenin sankarit ovat usein köyhiä ja yksinkertaisia, lapsen kaltaisia. Mutta Andersenin tapa rakentaa juonta oli täysin omaperäinen. Kun kansantarina etenee suoraan kohti toiveen täyttymistä - aarretta, tai rakkautta ja valtakuntaa - niin Andersenin sankarit jäävät köyhiksi. Parempi olla tavallinen maalaistyttö kuin kamarineito hovissa.

Andersenin moraali on kristillistä asketismia. Hän kohdistaa ironiansa rahaa ja valtaa himoavia, teennäisiä ja etuoikeutettuja ihmisiä kohtaan.

ELOTON KEHO

Tinasotamies –sadussa ja monissa muissa Anderssenin saduissa  päähenkilöt ovat kyvyttömiä liikkumaan. Tinasotamiehessäkin toistuu kokemus, jossa pieni lapsi joutuu jäykistymään paikalleen vaikka tekisi mieli liikkua.  Esimerkiksi Tinasotilaalla on vain yksi jalka, ja hän on onnettomasti rakastunut paperitanssijattareen,  joka näyttää myös yksijalkaiselta, mutta on fyysisesti suvereeni.

Kun tinasotamies putoaa pöydältä, Anderssen on kuvannut sen lapsen putoamisen tavoin.

” Hän syöksyi päistikkaa kolmannesta kerroksesta alas. Se oli pelottava lento…Palvelustyttö ja pikkupoika juoksivat siitä paikasta etsimään sotamiestä. Mutta vaikka he melkein astuivat hänen päälleen, he eivät huomanneet tätä. Jospa tinasotamies olisi huudahtanut: ”Tässä minä olen! Niin he olisivat löytäneet hänet, mutta sotamiehen mielestä ei ollut soveliasta huudella univormu päällä.”

Koko Tinasotamiehen seikkailu perustuu liikkumattomuuteen. Pudottuaan ulos hän joutuu viemärivirrassa olevaan paperiveneeseen:

”Mutta hän pysytteli vakaana lihastakaan liikuttamatta ja silmää räpäyttämättä. Korvissa kaikui laulu:”Eepäin, eespäin sotamies, kuolemaan sun kulkee ties !” Tinasotamies joutuu kalan vatsaan ”siellä on niin ahdasta ettei hän pysty lainkaan liikkumaan. Mutta tinasotamies pysytteli pelottomana, maaten pitkin pituuttaan kivääriä pusertaen”.

Kala joutuu torille ja palvelustyttö ostaa sen ja näin tinasotamies pääsee kotiin. Siellä hän saa taas nähdä rakastamansa tanssijattaren:

”Neito seisoi yhdellä jalallaan toisen ollessa korkealla ilmassa. Niin vakaasti hänkin oli pysytellyt paikoillaan. Tinasotamies oli niin liikuttunut, että hän oli vähällä puhjeta kyyneliin, jos se vain olisi ollut soveliasta. Hän katsoi neitoa, ja neito katsoi häntä, mutta kumpikin vaikenivat. Yllättäen yksi pojista nappasi tinasotamiehen ja nakkasi hänet suoraan uuniin – ihan ilman syytä. Tinasotamies seisoi tulisessa pätsissä ja tunsi hirvittävää poltetta. Mutta ei itsekään tiennyt polttiko häntä tuli vai rakkaus. Hän oli kadottanut kaikki värinsä, joko matkallaan tai surusta. Hän katsoi tanssijattareen ja tanssijatar katsoi häneen. Tinasotamies tunsi sulavansa, mutta hän pysyi yhä vakaana kivääriään puristaen. Mutta tuulenpuuska lennätti myös tanssijattaren uuniin. Se hulmahti tuleen, eikä häntä enää ollut. Tinasotamies paloi pieneksi tinasydämeksi, tanssijattaresta jäi musta paljetti.”

Satu puhuu siitä, kuinka liikkumattomaksi ja aikuisten maailmassa puhumattomasi tuomittu 1850 –luvun lapsi toivoo ja pelkää paljon. Se kertoo kuinka poika rakastuu samanlaiseen, liikkumattomaksi tuomittuun tyttöön. Rakkaus liittyy traagisesti tähän kieltoon liikkua ja ilmaista itseään.

Monissa muissakin saduissa Andersen käsittelee traumaattista kokemusta, kun vilkas lapsi on pakotettu olemaan hiljaa ja liikkumatta. Myös ”Punaiset tanssikengät” kertoo liian vilkkaasta lapsen ruumiista. Siinä taistellaan levottomia jalkoja vastaan. Satu perustuu sekä kansantarinaan että  Andersenin omaan lapsuudenmuistoon. Ripille pääsyä varten hän sai uudet kengät, ne kiilsivät kauniisti hänen kävellessään. Samalla hän haaveili kuinka kaikki kirkossa ihailivat hänen kenkiään. Mutta sitten hän kauhistui omia kuvitelmiaan, ja sitä kuinka hän ei lainkaan ajatellut Jumalaa, turhamaiset ajatukset olivat vietelleet hänet. Satu päättyy siihen että levottomat jalat on hakattava poikki.