Yksilöllisyys ja Stendhal

Ranskalaisen yhteiskunnan kuvaus tulee romaanitaiteeseen vasta 1800 –luvun alkupuolella. Eräs keskeisiä hahmoja oli taiteilijanimi Stendhal  alias Henry Beyle (1783 - 1842)) , jonka teoksissa yhteiskuntaa kuvataan yksilön mahdollisuuksien kenttänä. Vanhoilliset sanoivat Stendahlin tehneen nousukkaasta sankarin  ”Punaista ja mustaa”  romaanissaan. Itse asiassa juuri se kuvaa tuon ajan historiallista tilannetta.  Stendhal kuvaa yksilön suhdetta omaan aikaansa uudella tavalla. Hän kuvaa sitä kuinka yksilön tahto ja unelmat ovat oman aikansa mukaisia. Siksi hänen romaaninsa alaotsikko on ”kronikka 1830 -luvulta”.

Toinen keskeinen seikka on se, että Stendhal tekee ensimmäistä kertaa näkyväksi yksilöllisen identiteetin luomisen ongelmat. ”Punaista ja mustaa” romaanin päähenkilö laskelmoi elämänuran valinnassa, teeskentelee tarpeen tullen. Mutta kaiken tämän ohessa hän luo itse oman yksilöllisen identiteettinsä. 

Stendhalin henkilöhahmot ovat nousukkaita tai vakaasti etuoikeutetussa asemassaan olevaa ylhäisaatelia. Henkilöt ovat siis vahvasti kiinni omassa yhteiskunnallisessa asemassaan. Samalla Stendhal on kuitenkin voimakas individualismin puolustaja, ja hänen sankarinsa ovat aina poikkeusyksilöitä. Heitä ei siis ole kuvattu vain yhteiskunnasta  riippuvaisina, vaan pikemminkin yksilöllisessä taistelussa yhteiskuntaa vastaan.

Stendhal oli ensimmäisiä, jonka näkökulma yhteiskuntaan oli yltiöyksilöllinen. Siksi ei olekaan ihme, että Nietzsche julistautui Stendhalin postuumiksi pojaksi. Nietzsche puhuu Stendhalista "etsijänä" joka ei ole joutunut klassikon naurettavaan asemaan:  "Kuinka teennäinen kulttuurimme arvioi näitä etsijöitä? Ikään kuin ne olisivat löytäneet sen mitä etsivät. Se unohtaa, että he eivät koksaan ole kokeneet itseään muuna kuin etsijänä." Nietzsche kirjoitti:

 "... täydellisenä esimerkkinä ranskalaisesta erikoisuudesta ja kekseliäisyydestä hienojen aistimusten ja tunteiden alueella on Henri Beyle, merkittävä edeltäjä ja pioneeri, joka napoleonilaisella kiihkeydellään raivasi oman tiensä läpi hänen OMAN Eurooppansa, läpi eurooppalaisen hengen useiden vuosisatojen, tutkien tätä henkeä ja soveltaen sitä elämäntapaansa; on vienyt kaksi sukupolvea ennen kuin olemme tavoittaneet hänet ja tulleet tietoiseksi niistä arvoituksista jotka ovat kiduttaneet ja kiihdyttäneet tätä tutkivaa epikurolaista, joka oli viimeinen Ranskan suurista psykologeista."

(Nietzsche: Hyvän ja pahan tuolla puolen")

HENRY BEYLEN ELÄMÄ

Stendhal eli Henry Beyle koki että hänen elämässä alkoi todella tapahtua, kun hän parikymppisenä koki sodan Napoleonin armeijassa. Hän näki myös sen kääntöpuolen: Napoleonin taistelut Moskovassa 1812, sekä surkean perääntymisvaiheen.

Stendhal ihaili Napoleonia erityisesti siksi, että tällä oli ollut taito käyttää kaikki tarjoutuneet tilanteet hyväkseen tavoitellakseen omia päämääriään. Napoleon oli hahmo, joka oli toteuttanut yksilöllisiä mahdollisuuksiaan kaikkein pisimmälle.

Stendhal puhui ”egotismista”, joka egoismin sijaan oli tietoista oman onnellisuuden tavoittelua. Maine oli vain yksi osa sitä, keskeisempää oli täydesti eletty elämä.

Sotilaselämän jälkeen hän omistautui  kolmelle intohimolleen; naisille, maineen tavoittelulle ja sielunelämänsä erittelylle. Näihin tavoitteisiin hän pyrki käyttäytyen Napoleonin upseerin tavoin. Samalla hän oli työttömänä ja alkoi kirjoittaa omaksi huvikseen.

Tämän ajan Ranskassa vallitsi intellektuaaliset jännitteet  rousseaulaisen romantiikan ja valistuksellisen rationalismin välillä. Erityisesti Rousseau oli se hahmo, jota vastaan  Stendhal henkisesti kamppaili. Vaikka hän vastusti Rousseaun käsitystä luonnollisesta ja spontaanista ihmisestä, silti Rousseaun vaikutus Stendhaliin on pysyvää. Heille molemmille on yhteistä tapa rinnastaa voimakkaat tunteet ja ajattelu.

Usko hyvyyteen, joka ilmenee "luonnollisena lakina", oli Rousseaun eettisen ajattelun ydin. Myös nuoren polven ranskalaiset romantikot vannoivat ”luonnollisuuden” ja ”välittömyyden” nimeen. Stendhal on eri mieltä, kuten ”Punaista ja mustaa” romaanin sankari väittää:

 "LUONNOLLISTA LAKIA ei ole: sanat ilmaisevat vain ikivanhaa typeryyttä...LAKI on vain on vain pelko ja rangaistuksen uhka joka estää teon. Ennen lakia ei ole muuta LUONNOLLISTA kuin leijonan voima ja nälkää, vilua kärsivän olennon tarve..."

(Punainen ja musta s. 487)

Stendhalin mukaan ihmisten elämälle ei voi löytyä luonnollista ihannetta, vaan ihminen on aina syvimmiltään teeskentelijä. Hän kritisoi romanttista käsitystä, että ihmisten pyrkimykset voisivat olla spontaaneja: välittömiä ja suoria.

Rene Girardin mukaan ”Punaista ja mustaa” on  suuri romaani siksi, että se käsittelee ihmistä teeskentelijänä,  tarkemmin ottaen olentona joka  jäljittelee esikuviaan. Suurten romaanien ihmiset ovat jäljittelijöitä,  Cervantesin Don Quiote on ritariromaanien jäljittelijä. Stendhalin romaanin päähenkilö Julien Soreil ottaa esikuvakseen Napoleonin, ja tätä jäljitellen hän raivaa tiensä pienestä maalaiskylästä valtakunnan huipulle. Mutta kuten Cervantesilla, myös Stendhalilla päähenkilö lopulta tunnistaa epäaitoutensa.