Romaani on peili

”Niin, hyvä lukija, romaani on peili, joka liikkuu maantietä pitkin. Se heijastelee silmiinne toisinaan taivaan sineä, toisinaan taas tien lokaisia lätäköitä. Ja te syytätte miestä, joka pitelee kuvasinta, moraalittomaksi olennoksi! Hänen kuvastimensa näyttää teille loan, ja te syytätte kuvasinta. Syyttäkää enemmän valtatietä, jossa on lokalätäköitä, ja vielä enemmän maantien tarkastajaa, joka sallii veden seisoa ja rapakoiden muodostua.”

(Stendhal; Punaista ja mustaa, s. 350 suom. J.A. Hollo)

Realismin tunnuskuvana, peilimetafora esittää, että romaanin tulee esittää maailma sellaisena kuin se on. Kaunistelematta ja moralisoimatta.   Stendhal kertoo tässä kaunistelemattomasta tarkkailusta, jonka mukaan romaaniin kuuluu sekä siniset taivaat että kurakot.

Stendahlille tuon kirjallisen peilin tulikin olla varsin valikoiva. Hän ei tarkoittanut sillä fyysisen todellisuuden valikoimatonta  ja neutraalia kuvaamista. Stendhalille romaanin realismi oli ennen kaikkea kokemusmaailmaa peilaavaa taidetta,  elämän tien kuvaamista kokonaisuudessaan niin hyvässä kuin pahassa.

Pyrkimys aikalaisromaanin tekemiseen, omasta ajasta kirjoittamiseen, oli tavoite Stendahlille itselleen. Tämä puolestaan oli ristiriidassa vallitsevan klassistisen säätöestetiikan kanssa, jonka pyrkimys ajattomaan taiteeseen merkitsi oman ajan todellisuuden kuvauksen sivuuttamista. Stendahl kapinoi tätä vastaan ja painotti radikaalisti sitä kuinka tyyli ja estetiikka on aina aikansa mukaista.

Silti uusi realistinen kokemus ei ole helposti esitettävissä, koska kirjallinen maku muuttuu vähitellen. Ongelma Stendahlille oli se, että ajan kirjalliselle yleisölle oman aikansa todellisuus on kuvattava siten, että se tarjosi kirjallista nautintoa. Suora ajan tapahtumien kuvaus vaikutti lukijoista pelkästään huonolta, koska lukijakunta oli tottunut klassistiseen tyyliin. Kuvaavaa onkin, että Stendhal sanoi kirjoittavansa ensisijassa itselleen.