Stendhalin egotismi

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


Realismin syntyyn Stendhal liittyy sikäli, että hänen henkilönsä etsivät aina mahdollisuuksiaan tietyn yhteiskunnan ehtojen rajoissa. He osallistuvat siihen yhteiskunnalliseen peliin, jossa heidän asemansa ja sosiaalinen arvostuksensa syntyvät. Hänen päähenkilöittensä onni riippuu oleellisesti siitä, millaiseen yhteiskunnalliseen asemaan he ovat syntyneet.

Stendhalin yksilölliselle sankarihahmolle keskeistä on maineen tavoittelu. Se oli ajalle tyypillistä. Vallankumouksen jälkeen, vaikka olikin palattu vanhaan valtaan, yhteiskunnassa oli tilaa lahjakkaille eteenpäin pyrkiville nuorille miehille. Vanhat etuoikeutetut luokat olivat lamaantuneet, Napoleonin johdolla Ranska oli kokenut vallan ja mahtavuuden hetket. Napoleonin henkeen tarmokkailla, lahjakkailla nuorilla oli miltei rajattomat menestymisen mahdollisuudet.

Napoleon itse oli menestyvän yksilön esikuva. Aluksi hän esiintyi vallankumouksen ihanteiden puolesta, mutta valtaan päästyään hän julistautui keisariksi. Napoleon oli vain käyttänyt tilannetta hyväkseen, toteuttaakseen yksilön mahdollisuuksia niin pitkälle kuin mahdollista.

Stendhal kannatti yksilön mahdollisuuksien maksimoimista. Hän kutsui elämänasennettaan "egotismiksi". Siinä oma sielunelämä ja ympäristö otetaan haltuun sekä tunne- että älyperäisesti. Päämääränä on "onni" - ei niinkään menestys, tai ulkonaiset saavutukset kuin "itsekunnioitus" ja "täydet nautinnot". Toisin sanoen hedonismi ja itsekunnioitus nautintojen moraalina.

Stendhalin elämänasenne on esillä psykologis-analyyttisessa tutkielmassa "RAKKAUDESTA" (1822, suom. 1949). Se kuului "fysiologioina" tunnettuihin tutkielmiin, jotka olivat erittäin suosittuja 1820 luvun Ranskassa. Kuten Brillat-Savarinin Maun fysiologia ja Balzacin Avioliiton fysiologia ym.

"Rakkaudesta" on teos, joka esittelee rakkauden monipuolisuuden, neljä eri rakkauden lajia: intohimoisen, kultivoituneen, fyysisen ja turhamaisen. Rakkauden perustyyppeihin kuuluva turhamainen rakkaus vain imartelee rakastavan sosiaalista itsetuntoa. Varsinaisessa intohimoisessa rakkaudessa rakastaja unohtaa itsensä ja sosiaalisen asemansa antautuessaan rakkauden kohteelle. Rakastuminen kuvataan kiinteiden kehitysvaiheiden prosessina, erilaisina eri rakkauden lajeissa. Lopuksi esitetään katsaus eri maissa yleisiin rakastelutapoihin.

Tyylille on ominaista tieteellinen ja viileä sävy, luettelointi ja runsas anekdootteina esitetty havaintoaines. Stendhal esiintyi teoksessaan suvereenina rakkauden tuntijana, jolle ei käsiteltävässä aiheessa ollut salaisuuksia.

Stendhalin ”Parman kartusaaniluostari” jatkaa tavallaan siitä, mihin ”Punainen ja musta” jäi. Stendhal tutkii nyt mitä mahdollisuuksia aidolla intohimolla on: yrittäessään yrittää elää persoonallisten intohimojensa mukaan ja huomioimatta yhteiskuntaansa, hän tuhoutuu.

Päähenkilö on Zabrizio del Dongo, lahjakas, tyylikäs markiisin poika, mutta yhteiskunnasta täysin piittaamaton luonnonlapsi. Ajattelemattomien tekojen ja rakkausseikkailujen lopuksi hän joutuu vankilaan. Hän rakastuu todellisesti ja vahvasti vankilanjohtajan tyttäreen ja löytää itsensä. Celia joutuu kuitenkin naimisiin toisen kanssa.

Sitkeydellään ja uskollisuudellaan Fabrizio lopulta voittaa hurskaan Celian vastarinnan ja tulee tämän rakastajaksi, ja pääsee toiveittensa perille saattaen hänet raskaaksi. Mutta nainen kuolee synnytykseen ja päähenkilö vetäytyy  itse luostariin, jonne hän kuolee. Intohimojen mukaan toimiminen on johtanut pelkkään tuhoon. Maailmasta vetäytyminen on ainoa ratkaisu Fabrizion kaltaiselle intohimolle.