Kauneus ja synti – Gide
André Gide (1869 – 1951) jatkoi proosan keinoin symbolismin ja dekadenssin
perintöä 1900 -luvulle. Symbolismin taustana oleva uusplatonistinen sielun
ja ruumiin kaksinaisuus sopi täydellisesti yhteen Giden oman kaksijakoisuuden
kanssa. Rakkaus naiseen merkitsi hänelle moraalista rakkautta, kun taas miehet
herättivät hänessä aistillisen rakkauden.
Nuoren Giden omakohtaisin teos on L'Immoraliste (1902) kertoo juuri naimisiin menneen nuoren miehen pettymyksen tunteista ja homoseksuaalisista tunteista; se ei luo kuvaa rakkaudesta vaan turhautumisesta, torjunnasta ja kompensaatioista.
Vuonna 1892 oli tavannut Afrikassa Orcar Wilden, ja tämä oli opettanut hänet seurustelemaan arabipoikien kanssa. Myöhemmin, kun hän oli saanut nuoruutensa ihannenaisen vaimokseen, he tekivät häämatkan Afrikkaan ja taas Gide oli mieluummin poikien kuin vaimonsa kanssa
Myöhemminkin hän esiintyi julkisesti homoseksuaalina ja hyökkäsi monin tavoin tekopyhyyttä vastaan. ”Immoralisti” on psykologinen tutkielma ja eräs ensimmäisistä romaaneista, jossa homoseksuaalisuutta käsitellään vakavasti.
Symbolismi korostui nuoren Giden tuotannossa, myöhemmin hän on huomattavasti yhteiskunnallisempi kirjailija. Nuorelle Gidelle runoilija on eräänlainen välittäjä, symbolismin pappi ja tietäjä, joka tavoittaa häilyvistä harhoista huolimatta ideaalisen, symbolisen ja ikuisen. Tällainen runoilija elää turmeltuneessa maailmassa ja kaipaa kauneutta.
”Hurskas runoilija katsoo, hän kumartuu symbolien puoleen ja laskeutuu hiljaa syvälle asioiden ytimeen – ja kun hän on näkijänä nähnyt Idean, olemuksensa intiimin, harmonisen Luvun, joka kannattaa epätäydellistä hahmoa, hän tarttuu siihen. Sitten hän, huolimatta siitä haihtuvasta muodosta, johon se verhoutui ajassa, osaa antaa sille ikuisen muodon, todellisen, kohtalokkaan Muotonsa viimein – paratiisillisen ja kristalliksi kiteytyneen.”
(Gide, suom. Pirjo Lyytikäinen Narkissos ja sfinksi s.28)
Giden luetuin teos ”La symphonie pastorale” (1919) kertoo sokean tytön heräämisestä, viattomasta mutta sokeasta kauneudesta, jonka symbolina on Beethovenin ”Pastoraalisinfonia”. Tämä symbolistien kauneusnäkyjen mukainen maailma romahtaa kun tyttö saa näkönsä.
Kertojana on pastori joka löytää lähes heitteille jätetyn sokean tytön; tämä on puhetaidoton ja vaikuttaa aivan tylsämieliseltä. Pastori kokee, että tyttö on Jumalan hänelle lähettämä kadonnut lammas ja ottaa tytön hoiviinsa. Pastori ajattelee, että kristillisen rakkauden hengessä tyttö kehittyisi ja löytäisi itsensä.
Tyttö oppii puhumaan ja lukemaan, hänestä kehittyy oikea kaunotar. Kerran pastori vie hänet konserttiin, jossa esitetään Beethovenin ”Pastoraalisinfonia”. Sokealle tytölle tämä on suuri elämys ja hän kysyy pastorilta ”Onko se mitä minussa näet, todella näin kaunista”. Pastori yrittää yhä selittää itselleen, että hänen rakkautensa sokeaan tyttöön on puhtaasti kristillistä.
Gide kuvaa pastorin eräänlaisena luojana joka muokkaa tytöstä ihanteensa ja rakastuu luomukseensa. Mutta kun leikkauksen avulla tyttö saa näkönsä, tämä huomaakin, että rakkaus jonka hän on liittänyt pastoriin kohdistuukin oikeastaan tämän poikaan. Mustasukkainen pastori ei voi mitään tunteilleen ja aiheuttaa katastrofin. Lopulta tyttö tekee itsemurhan: maailma, jonka hän sai nähdä olikin ruma ja hirvittävä.
Symbolismin perusasetelma näkyy hyvin tässä Giden teoksessa. Pastoriaalisinfonia viittaa toisaalta pastoriin ja toisaalta musiikkiin; nuo kaksi puolta ovat jyrkästi ristiriidassa. Sokeaa ja viatonta kauneutta symbolisoi Beethovenin musiikki; tytön tie näkevien maailmaan pastorin opastamana taas ilmaisee tietoa ja rumuutta.
Pastori itse on opettanut tytölle, kuinka Jumalan luomakunta on kaunis ja harmoninen, ja se ohjaa luonnostaan ihmisen kohti onnea. Onneton elämä johtuu ihmisen sokeudesta Jumalan tahtoa kohtaan. Pastori kuvaa maailman tytölle sanoin, joissa välittyy uusplatonismi ja symbolistinen ihanne: hänen mukaansa luonnollinen kauneus ei ole jumalaisen vastakohta, vaan edellyttää tätä, samoin kuin esteettinen kauneus todistaa eettisyyden voimaa. Beethovenin Pastoraalisinfonia on tämän symboli, ja koko tämä paratiisimainen maailma romahtaa kun tyttö saa näkönsä myötä tiedon synnistä eikä kestä sitä.
Kirjallisesti kokeelliset piirit olivat pettyneitä Giden Pastoraalisinfonian sovinnaiseen muotoon. Häneltä odotettiin kokeilevampia ratkaisuja. Vasta vuonna 1926 ilmestyy teos, jota Gide kutsui ensimmäiseksi romaanikseen. ”Les faux-monnayeurs” (Vääränrahantekijät, suom.1950) Teos on avantgardisteja innostanut metaromaani. Teos käsittelee kirjoittamista, ja eräs päähenkilöistä on kirjailija joka kirjoittaa Vääränrahantekijät-nimistä kirjaa. Mutta tämäkään meta-taso ei riitä, sillä Gide julkaisi samaan aikaan teoksen kanssa päiväkirjan teoksen kirjoittamisesta.
Vääränrahantekijät kertoo ihmisistä, jotka levittävät teennäistä ja sovinnaista kulttuuria, mutta heidän vastakohtanaan ei ole aito ja syvällinen kirjallisuus, vaan sekin käyttää huijauksen keinoja, kuten romaanin metarakenne korostaa.
André Gide oli keskeinen hahmo 1900-luvun alun ranskalaisen kirjallisuuden näyttämöllä, symbolismin lisäksi uskonnollinen kirjallisuus, dadaismi, avantgardismi sekä monet muut ovat olleet hänelle läheisiä ilmiöitä.