Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Mallarmén hiljaisuudet

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos maanantai 28. syyskuuta 2009, 12.18


mallarme
Édouard Manet: Mallarmén muotokuva

Kansojen kirjallisuus nimeää hieman väheksyvästi Stephane Mallarmén (1842 - 1898) ihailun syyksi "kunnioitusta herättävän hämäryyden". Tällainen näkemys johtuu Mallarmén kirjoitustavasta, joka ei pyri yksiselitteisyyteen, vaan monivivahteiseen ja häilyvään tilaan.

Mallarmé eli hienostunutta, mutta melko varatonta, huomiota välttävää elämää. Hän opetti englantia 1800-luvun lopun pariisilaisessa lukiossa: hän eli hiljaisesti, aikana, jolloin taiteilijat järjestivät mieluusti skandaaleja ja provokaatioita. Mallarmé ei ollut erakko, vaan hänen kerrotaan olleen varsin vieraanvarainen ja seurallinen, monet provokaatioita harrastaneet skandaali-runoilijat olivat hänen tutujaan. Mallarmé ei halunnut olla heidän kaltaisensa. Hänen omaperäisyytensä toteutui vain runoudessa. Mallarmé kirjoitti paljon ja vuolaasti. Uudenvuoden lahjaksi hän laittoi kuorrutettujen hedelmien oheen runon, niitä on kaikkiaan yli 300.

Mallarmén runouden vedenjakaja on 7 vuoden jakso, jolloin hän ei kirjoittanut. 1867 - 1873 hän ei saanut yhtään teosta valmiiksi. Tuon "Mallarmén hiljaisuuden" syynä oli näky siitä, kuinka hänen tulisi kirjoittaa. Nuo vuodet hän tavallaan valmistautui kirjoittamaan niin kuin hänen mielestään pitäisi kirjoittaa. Hiljaisuudessa syntyi 'mallarmélainen kirjoitustapa'. Hän kirjoitti mielellään mahdottomista asioista, potentiaalisesta tilasta, mutta kieliopillisesti ymmärrettävässä muodossa.

Varhainen Mallarmé oli baudelairemainen. Noin kaksikymppisenä 1861 jälkeen hänen tyylissään näkyi baudelairemaisia vaikutteita, kuten usein siteeratusta Brise Marine (Merituuli) runon säkeestä näkyy:

La chair est triste, hélas! et j'ai lu tous les livres

("Liha on surullinen, voi, ja kaikki kirjat luetut")

Mallarmén myöhäisvaiheelle on ominaista "alituinen hellä kiertely tyhjyyden vaiheilla, olemattomuuden täydellisyys, viivähtäminen sellaisessa, mitä ei enää ole, mitä ei ole vielä eikä tule olemaan."

Hän kirjoittaa potentiaalisuudesta. Maailma on täynnään sellaista, jonka ei tarvitsisi lainkaan olla eikä tapahtua, turhaa tapahtumaa. Kokemus tyhjyydestä ja olemattomuudesta tuli hänelle ratkaisevaksi vuoden 1867 alla meditaatioiden "tärkeiden mietiskely-öiden" myötä. Hän etsi tyhjyyden taivasta, sellaisena kuin se on yöllä tai päivätaivaan "yksiäänisessä sinessä".

Runo syntyy hänen mukaansa silkasta välttämättömyydestä ja runoilija elää itse luomassaan teoksessa vapaana "tehden hänestä Hänet itsensä." Tätä Mallarmén pyrkimystä on luonnehdittu haluksi puhtaaseen elämykseen, 'haluksi olla jumala' eli haluksi mahdottomaan.

Hiljaisuutensa aikana Mallarmén sanotaan oivaltaneen, millaista hänen kirjoittamisensa tulisi olla. Tuona aikana hän hahmotteli ensimmäiset versiot ”Faunin iltapäivä” -runosta, joka ilmestyi 1876 ja josta Debussy teki kuuluisan sävellyksensä (1892). Mutta mikään ei vastannut hänen tavoitettaan, vaikka kaikki liikkuu jonkin kirjoittamattoman runouden ympärillä. Ja siten syntyi aavistus eräänlaisesta kirjoittamattomasta teoksesta.

"Faunin" ensimmäinen versio on aistillisesti unelmoiva monologi. Runon minä on antautunut kahden nymfin ja aistielämysten valtaan, ja liukuu tiedottomuuteen ja suloiseen uneen iltapäivän paahteessa. Lopullinen versio on entistä häilyvämpi, oliko nymfejä? Onko edes puhujaa? Ulkoinen todellisuus ja viittaussuhde on kadonnut. Näin pastoraalin henkeen kirjoitettu paimenruno muuttuu moderniksi tajunnanvirraksi.

Mallarme kirjoitti 1885 omalta kannaltaan uuden ajan vapauden ilmaukseksi, lyhyen ja hiljaisesti vallankumouksellisen esseen runomitan kriistä "Crise de vers". Mallarme tulkitsi koko kirjallisuuden eräänlaiseksi runomitalla hallitsevan tyylin kriisiksi. Tämä tyyli, mitallisuus, oli kirjallisuus itse, sanoi Mallarme. Toisin sanoen, kaikki mikä oli 1880 kirjallista tyyliä perustui mitallisuuden henkeen, myös proosassa vaikka kätkettynä. Ranskassa tämä mitta oli klassismin ajoista 1600 luvulta lähtien ollut aleksandriini.

Vallankumousten aikana kukaan ei huomaa sitä. Mutta kun aikakausi muuttuu, muuttuu myös harmonian ja tyylin mitta. Sillä kaikessa kirjoittamisessa on rytmi, proosa on vain voinut liikkua sillä alueella vapaammin. Siksi ns. vapaamittaista runoa pidettiin ensin proosarunona.

Mutta Mallarmen mukaan runo ei voi olla proosaa. Kun Baudelaire kirjoitti pieniä proosarunoja, ne eivät Mallarmen mielestä olleetkaan proosaa sillä "ei ole olemassa sellaista kieltä, kuin proosa". Mikään kieli ei vain referoi asioita. Sillä kielessä on jotain, joka tekee siitä prisman eikä ikkunaa.

Mallarmen tarkoittama vallankumous liittyy sekä kirjoittamiseen että lukemiseen. Mikään kieli ei ole proosaa, sanoi Mallarme, on opittava lukemaan herkästi kieltä, latistamatta sen herkkyyttä proosaksi.

Vaikka Mallarme ylisti vapaata mittaa, hän kirjoitti itse yhä säännöllistä mittaa noudattavaa runoutta. Hänen käyttämänsä mitta on äärimmäisen komplisoitunut. Mallarmen omien runojen radikaalius ei ole säännöllisen mitan rikkomisessa, vaan syntaksissa, jonka myötä Mallarmelle paljastui kielen materiaaliset ominaisuudet aivan uudella tavalla.

Mallarmen runoista ei tule lukea etsimällä sen sanomaa tekstin takaa. Hän ei aseta merkityksiä, vaan tärkeimmäksi nousevat kielen prosessit. Ei ole niin tärkeää hahmottaa merkitystä, kuin sitä kuinka kieli toimii, kuinka merkitystä muodostetaan. Lukeminen on merkityksen etsimisen prosessia samalla tavalla kuin kirjoittaminen.