Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Säkeen kriisi

by bubbeli — last modified Apr 15, 2008 12:03 PM


Toukokuun 1. päivänä 1885 koko Ranska jätti jäähyväisiä Victor Hugolle, loputon ihmisjono läpi Pariisin, kaikki kuuluisuudet paikalla, lukuisia puheita, lehdet kertovat väkijoukkoon kuoliaiksi puristuneista ihmisistä, ja lopulta Hugon hautaaminen Panthéoniin. Tämä yletön seremonia Ranskan ylettömimmälle kirjailijalle oli samalla vapautumista ylettömästä taakasta, kuten Mallarmélle:

”Ranskalainen lukija, jonka tapoja Victor Hugon kuolema on järkyttänyt, ei voi kuin häiriintyä. Hugo, salaperäisessä tehtävässään, ajoi kaiken proosan, filosofian ja puheopin säkeeseen, ja koska hän oli säe, henkilökohtaisesti, hän takavarikoi niiltä, jotka ajattelevat, puhuvat tai kertovat, lähestulkoon oikeuden ilmaista itseään…. Luulen säkeen odottaneen kunnioittaen, että jättiläinen, joka oli samaistanut sen sitkeään ja väkevään sepän käteensä, lähtisi pois, että se voisi itse murtua.”

(Säkeen kriisi, s. 160 suom Kuisma Korhonen teoksessa toim. Tuula Hökkä: Oi runous).

Ranskalainen runomitta, joka 1600-luvun klassismin myötä säädettiin hyvin tarkasti, ei ollut muuttunut paljoakaan.  Perusmuoto oli aleksandriini (12-tavuinen säe), jonka kesuura rytmisenä katkoksena jakoi kahteen puoleen. Kesuuran paikka oli säännöllinen ja määrätty, ja sanotaankin, että säännöllisen mitan murtuminen alkoi siitä, että kesuuran paikkaa alettiin vapaasti vaihdella.

Klassisen mallin mukaan proosaruno on mahdoton, koska proosa on luonnosmaista. Sitä voi aina täydentää, mutta runoon ei voi lisätä mitään. Mallarmé puolestaan painotti, ettei teksti ole koskaan valmis. Hänen mukaansa voidaan kuvitella uudenlaisen  proosan kumouksellinen käytäntö kirjoittamisessa ja lukemisessa. Tälle proosalle ei ollut ominaista kertova rakenne tai mimeettisyys, vaan luonnosmaisuus ja kielen vivahteet. Siksi Mallarmé saattoi sanoa: "Ei ole olemassa sellaista seikkaa kuin proosa."

Mallarmé tuo kirjallisuuteen äärimmäisen herkkyyden kielen suhteen, sen  toiminnan suhteen. Sen sijaan että kieli valjastettaisiin kuvaamaan todellisuutta, Mallarmélle kieli on pikemminkin prisma kuin ikkuna.

Vaikka Mallarmé viittaa vapaamittaisiin kokeiluihin, miksi hän itse kirjoittaa säännölliseen muotoon, sonetteja klassisella aleksandriinilla? Hänen kirjoittamisensa radikaalius on vähemmän sensaatiomaista, se on sanastossa pikemminkin kuin säkeiden ja tavujen määrässä.  Samalla kun vapaa mitta paljasti jotain kielestä työstettävänä äännemateriaalina se paljasti muutakin - sana on paljon enemmän kuin yhden suhde yhteen merkityksen kanssa.

Lukijalle, joka oli tottunut etsimään merkitystä tekstin takaa, Mallarmé ei luo merkitystä vaan ilmaisee prosessin. Sen sijaan, että hahmottaisi, mitä runoilija tarkoittaa, lukijan täytyy hahmottaa sitä, mitä kieli tekee. Toisin sanoen lukija huomaa merkityksen hakemisen, sen etsimisen - eikä merkityksen kuvailua.