Proosaruno

- Arthur Rimbaudin ”Bottom”:

”Todellisuus oli liian kiusallinen suurelle luonteelleni – olin silti valtiattareni luona, siniharmaana isona lintuna, joka kohosi kohti katon kipsikoristeita ja laahasi siipeään illan varjossa.

Olin baldakiinin juurella, joka kannatti hänen ihailtuja korujaan ja fyysisiä mestariteoksiaan, suurta karhua, jolla oli sinipunaiset ikenet ja huolten harmaannuttama turkki ja katse suunnattuna koristepöytien kristalleihin ja hopeaan.

Kaikesta tuli varjoa ja hehkuvaa akvaariota. Aamulla – kesäkuun tappelunhaluisessa aamunkoitossa – juoksin niitylle, aasi, kiljuin kuin torvi ja heristin suruani kunnes esikaupungin sabiinittaret tulivat ja heittäytyivät rintaani vasten.”

(Arthur Rimbaud, Illuminations, Suom. J Ahokas)

Sana ”bottom” on vanha englantilanen ilmaus, perse.  Michel Riffaterre on lähestynyt runoa intertekstuaaliselta kannalta. Hänen mukaansa runon kannalta alapäähän viittausta olennaisempaa on, että sana myös Shakespearen ”Kesäyön unelman” erään henkilöhahmon nimi (suomennoksessa Nikolai Perä). Shakesperaren komediassa herra Perä saa aasin pään itselleen, mutta silti Titania –niminen nainen hullaantuu häneen. Halu tekee Titanian sokeaksi, ja tämä sama teema on Riffaterren mukaan keskeistä myös Rimbaudin proosarunossa.

Halun sokeus on Riffaterren mukaan keskeinen runon kuvastoa tuottava tekijä. Proosarunon eläimet: lintu ja karhu, voidaan tulkita seksuaalisen halun hahmoiksi. Runossa nämä hahmot ovat kaikkea muuta kuin ylväitä halun symboleja.

Lintu ilmaisee naiivin platonista rakastajaa tai sublimoitua seksuaalisuutta, mutta tämä lintu ei ole ideaalisen sininen vaan siniharmaa (”Gris-bleu”). Riffaterren mukaan mielikuvan lähtökohta ei ole kuitenkaan lintu –symboloi, vaan ”Lintu sininen”-satu. Siinä rakastunut nuorukainen muuttuu siniseksi linnuksi voidakseen lentää lemmittynsä huoneeseen.  Mutta nyt taivaan tilalla on katto, johon lintu törmäilee, eikä itse lintukaan ole ihanteellisen sininen vaan harmaantunut.

Karhu puolestaan ilmaisee Riffaterren mukaan sitä, kuinka rakkaudesta on tullut kahle ja se on muuttunut ripustautumiseksi.  Loistavina kuvatut huonekalut ilmaisevat palvontaa ja niistä on tullut fetissejä ja naiseen viittaavia metonymioita.  Runon minä on täysin alistunut naiselle, hän on aivan kuin karhuntalja naisen jalkojen alla. Siksi runossa on niin keskeisellä sijalla karhun turkki eli talja. Suomennoksessa ei näy, että kyseessä on valkoturkkinen jääkarhu – jonka ideaalisuus on tahriintunut kuten linnullakin. Turkki on harmaantunut ja siinä on violetteja läiskiä – Riffaterren mukaan kyseessä on turmeltu kuva valkoisesta karhusta ja punaisesta verestä.

Proosarunon loppu ilmaisee siten käänteen ja muodonmuutoksen, jossa mies muuttuu aasiksi. Halun sokaiseman miehen nöyryytys huipentuu tähän. Näin tämä Rimbaudin runo voidaan ymmärtää käänteiseksi versioksi Shakespeare käsitteli sokeaa halua ”Kesäyön unelmassaan”.

(ks. Michel Riffaterre, The Semiotics of Poetry)