Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Rimbaud runoudesta

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


Arthur Rimbaudilla on keskeinen merkitys modernin runouden synnyssä. Hän oli ensimmäisiä, joka suoraan kehoitti rikkomaan konventionaaliset tavat kokea ja havaita. Tavanomaisen kokemuksen rikkominen on mahdollista vain hylkäämällä keskiluokkainen elämäntapa ja sen arvot. Vasta kun yhteiskuntaan ihmistä sitovat sovinnaisuudet on  rikottu, saattaa kokemus ja havaintokin muuttua:

"Runoilija tekee itsensä näkijäksi pitkän, jatkuvan ja järkevän kaikkien aistien hajottamisen avulla. Sitä on jokainen muoto rakkautta, kärsimistä, hulluutta; hän etsii itseään, hän kuluttaa kaikki myrkyt itsessään, pitäen vain niiden ytimen. Sietämätön kidutus, jossa hän tarvitsee kaiken uskonsa ja yli-inhimilliset voimansa, suuri rikollinen, suuri sairastaja, syytetty - ja ylivoimainen villi! Sillä hän saapuu tuntemattomaan! Koska hän on viljellyt sieluaan - jo alkujaan rikkaampaa kuin kenenkään toisen! Hän saapuu tuntemattomaan: ja vaikka puolihulluna lopulta hän ei enää ymmärrä näkyjään, hänhän on nähnyt ne! Antaa hänen tuhoutua hyppyynsä noiden nimeämättömien, ilmaisemattomien ja luvuttomien seikkojen tuhoamana: tulee olemaan muita hirveitä työläisiä: he aloittavat niistä horisonteista joihin hän on nääntynyt.”

Koko esittävän runouden traditio on Rimbaudin hyökkäyksen kohteena.  Runon tehtävä ei hänen mukaansa ole kuvailla asioita, vaan käydä suoraan kiinni sanaan sen syntymisen hetkellä. Tämä on perustava seikka, mikä erottaa modernin runouden traditionaalisesta, sen myötä runoudesta tulee vaikeammin luettavaa.

"Haluan olla runoilija, ja työskentelen tehdäkseni itsestäni näkijän: et ehkä ymmärrä, enka tiedä kuinka selittää sinulle. Ydinpointti on saapua tuntemattomaan saattamalla kaikki aistit sekasortoon. Kärsimykset tulevat olemaan valtavia, mutta on oltava vahvana, olla syntynyt runoilijaksi: se ei ole minun vikani. On väärin sanoa: minä ajattelen (penser). Pitäisi sanoa: minä olen ajatus (tai panse - harjata hevosta). Anteeksi vitsi.”

Traditionaalisen lyriikan eräs keskeinen tekijä on romantiikan ajan runoudessa huipentuva subjekti –keskeisyys, siinä muodossa kuin Goethe sitä edustaa. Rimbaud rikkoo myös tätä kirjailijakeskeistä käsitystä. Hänen aforistinen ilmauksensa "Kirjailija, luoja, runoilija - tuollaista ei koskaan  ollutkaan!" ei ole pelkästään provokaatio, vaan se näkyy myös hänen runoissaan. Tietoinen, kieltä kontrolloiva subjekti saa antaa tilaa hallitsemattomille impulsseille.

”Minä on jokin toinen. Jos vaski herää trumpettina, sitä ei voi moittia. Minulle tämä on selvää: minä olen vain ajatusteni synnyn todistaja: minä katson sitä, minä kuuntelen sitä: annan jousen ponnahduksen: sinfonia alkaa katseella syvyyksiin tai tulee syöksyen lavalle. Jos vanhat tomppelit luottivat vain Egon väärään merkitykseen, meidän ei tule nyt heittää pois noita miljoonia luurankoja, jotka ikimuistoisista ajoista lähtien ovat sopeutuneet olemaan noiden kirjailijoina itseään pitävien kukkoilevien älyjen tuottamia.“

Rimbaudin suhteen on kiistelty siitä mitä tämä subjektin hajoaminen hänellä viimekädessä on;vapautumista tietoisuuden kontrollista vai regressioon vaipumisen runoutta.