Puhdas runous

Paul Valéry kirjoittaa muistiinpanoissaan esitelmää varten v. 1927 käsityksensä ”puhtaasta runoudesta”.

”Nähdäkseni kaikki kirjoitetut teokset, kaikki kielestä tehdyt teokset, sisältävät osasia tai tunnistettavia elementtejä, joiden ominaisuuksia alamme pian tutkia. Kutsun niitä toistaiseksi runollisiksi. Aina, kun puhe paljastaa jonkin poikkeaman kaikkein suorimmasta, toisin sanoen kaikkein turtuneimmasta ajatuksen ilmaisusta ja aina kun nuo poikkeamat antavat jollain tavalla aavistaa sellaisten suhteiden maailman, joka on erilainen kuin puhtaasti käytännöllinen maailma, tajuamme enemmän tai vähemmän selvästi mahdollisuuden laajentaa tuota poikkeuksen aluetta.  Tunnemme siepanneemme kappaleen jaloa ja elävää ydintä, jota voisi ehkä kehitellä ja vaalia ja joka – kehitettynä ja käytettynä – antaa runoudelle taiteen tehon.

Puhtaan runouden ongelma pääpiirteissään on se, että voitaisiin koota kokonainen teos näistä tunnistettavista elementeistä, jotka ovat kovin erilaisia kuin turtuneiksi kutsumani kielen ainekset….”

(suom. Helena Sinervo teoksessa Oi runous toim. Tuula Hökkä)