Pariisi ja Ahon Yksin
28-vuotiaan kirjailija Juhani Ahon ura oli taitevaiheessa, kun hän matkasi syyskesällä 1889 Pariisiin valtion myöntämällä kirjailija-apurahalla. Ahon Pariisin aika sijoittui vuosiin 1889–1890 ja tätä aikaa on kutsuttu hänen ”ranskalaisuutensa kaudeksi”. Tämän ajan tuotantoa on kuvailtu ajassa risteilevien ismien – symbolismi, dekadenssi, impressionismi, naturalismi – avulla. Opintomatka osoittautui antoisaksi ja sen aikana Ahon on laskettu kirjoittaneen noin 50 eri kirjoitusta niin lehtitekstejä kuin kaunokirjallistakin materiaalia. Hänen matkansa yksi tärkeä päämäärä oli kirjoittaa reportaaseja Pariisin vuoden 1889 maailmannäyttelystä kotimaisiin sanomalehtiin. Pariisin kauden loppupuolella valmistui merkittävin kaunokirjallinen työ, romaani Yksin (1890).
Romaanissa esiintyy romanttinen haaveilija, joka kertoo tapahtumista minäkertojan suulla. Päähenkilö, varhaisessa keski-iässä oleva mies, elää uppoutuneena rakkauden pettymykseen, johon hän etsii lohdutusta maksulliselta seuralta. Yksin lähtee liikkeelle porvarillisesta elämänpiiristä. Alussa helsinkiläisperheen tuttava on lähdössä opintomatkalle ulkomaille ja hän on tämän vuoksi perheen luona illallisella. Hyvästelyn aikana perheen tytär Anna pyytää vieraalta tuliaisina paljon uusia aatteita. Tähän pyyntöön ja sen myötä syntyneeseen sananvaihtoon sisältyy romaanin suuri kirjallinen teema, sillä romaani on matka eurooppalaiseen kirjalliseen elämään, josta se kotiuttaa ajantasaisia aiheita ja aineksia sekä uuden muodon.
Romaanin Yksin sisältämät aatteet osoittautuivat kotimaassa liian uusiksi. Arvostelijoiden oli vaikeaa hyväksyä varsinkin teoksen loppupuolelle sijoittuva kohtaus, jossa kertomuksen päähenkilö vierailee Moulin Rougessa tapaamansa seuralaisensa asunnossa ja yön tapahtumia kuvataan paikoin runsain, mielikuvitukselle tilaa jättävin ajatusviivoin. Aikalaiskriitikoille tuntui olevan vaikeaa nähdä kuinka romaani edusti pitkää kirjallista perinnettä ja asettaa se osaksi ajan kotimaista kirjallisuutta. Tämä ei ollut kuitenkaan yllättävää, sillä Yksin korosti etäisyyttä, irtautumista sekä lähtemistä kotimaan kirjallisista maisemista. Aho loikin Pariisin matkallaan tilapäisen maanpakolaisen identiteettinsä.
Kun romaania Yksin tarkastelee jälkiperspektiivistä, sen voi Kai Laitisen mukaan nähdä edustavan Ahon tuotannon raikkaana säilynyttä osaa. Laitinen näkee, että Ahon romaanissa pariisilainen ja suomalainen kietoutuvat yhteen, ja hän perustelee näkemystään romaanin uusilla piirteillä, jotka murtavat koulurealismin rajat. Uutta Ahon romaanissa oli myös sen minämuotoisuus ja subjektiivinen näkökulma, joka johti siihen, että romaania luettiin omakohtaisena teoksena, jossa fiktio ja todellisuus yhdistyvät.
Ks. Kirstinä Leena, 2000, Kirjallisuutemme lyhyt historia, s. 107; Laitinen Kai, 1991, Suomen kirjallisuus historia, s.224; Nummi Jyrki, 2002, Aika Pariisissa. Juhani Ahon ranskalainen kausi 1889–1890, s. 13–15, 28, 129–131, 140