Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Realismi Suomessa

tekijä: RniemiP — Viimeisin muutos sunnuntai 20. tammikuuta 2013, 13.00
Suomalaisen realismin läpimurtovuosi oli 1885

 

Vuonna 1854 Snellmanin Litteraturbladissa julkaistiin ulkomaisen kirjallisuuden yleiskatsaus ja todettiin, että aika oli muuttunut  ”aineelliseksi ja käytännölliseksi, ja tätä ajan käytännöllisyyteen suuntautumista merkitsemään on olemassa oma nimi: realismi”.

Suomen kaunokirjallisuuden piirissä käsite realismi tunnettiin jo 1870-luvulla, mutta sen kausi jäi kirjallisuudessamme lyhyeksi. Realismi viittaa suomen kirjallisuudessa kuitenkin sekä taakse- että eteenpäin. Realistinen kirjoitustapa on jatkoa 1840-luvulla kiteytyneelle ja mm. Runebergin tuotannosta tutulle kansalliselle ideaalirealismille, jonka pohjalta kehittyi suomalaiselle kulttuurille ominainen realistinen ja kansanläheinen linja. Merkittävin realismin malli tuli Aleksis Kiven tuotannosta, jossa kansakuvaus on vielä ihanteellista, mutta jo säröilevää. Suomalaisen teatterin johtajan, Kaarlo Bergbomin mukaan Kivi oli Suomen ”ensimmäisiä realisteja”. Suomen kirjallisuudessa realismi oli erityisesti 1880-luvun ilmiö.

Uusi suunta kiinnosti suomalaisia kirjailijoita niin paljon, että he halusivat tutkia sitä myös alkukielellä, esimerkiksi Minna Canth opiskeli ranskaa lukeakseen Emile Zolaa. Ajan keskusteluissa ja kirjallisuuteen sisältyvissä kirjallisissa viittauksissa esiintyykin nimenomaan naturalisti Zolan nimi. Mainintoja olennaisempaa on kuitenkin se, että monien realistiemme teosten rinnalla häämöttää naturalismin determinismi: ympäristö ja perimä määrittävät ihmisen elämää, eivätkä yksilön omat teot voi paljonkaan muuttaa ennalta määrättyä suuntaa.  Myös suomalaiselle realistiselle henkilökuvakselle ominainen passiivisuus, kehityksen negatiivisuus ja tunnetilojen pessimistisyys voidaan tulkita naturalististen lähtökohtien mukaisiksi. Myös tanskalainen kriitikko George Brandes vaikutti suomalaiseen realismiin. Kirjailijat noudattivat hänen ohjettaan ”ottaa ongelmia keskusteltavaksi” ja yhteiskunnalliset ongelmat jäsentyivät selkeiksi kysymyksiksi.

Suomessa oli realismin nousun aikaan käynnissä voimakas yhteiskunnallinen murros. Syntyvän teollisuuden myötä maaseudulta kaupunkiin muuttaneista muotoutui teollisuusväestö. Suuret nälkävuodet 1860-luvun lopulla paljastivat ankean yhteiskunnallisen todellisuuden. Topeliaanis-runebergiläinen, tunteellinen sääty-yhteiskunnan harmoniaan perustuva isänmaallisuuskäsitys ei tyydyttänyt enää sivistyneistöäkään. Se havaitsi, ettei kansa ollut kuvitellulla tavalla yhtenäinen. Kansa koostui keskenään olemassaolon taistelua käyvistä yksilöistä ja eturistiriitojen jakamista yhteiskuntaluokista. Uuden kirjailijapolven tehtäväksi tuli sen kuvaaminen. Yhteiskunnallisen murroksen myötä myös kirjallisuuteen rakentui jännite kotoisen tradition ja ulkomaisen viriketulvan välille.

Vastakohta-asetelmien sijaan 1880- ja 1890-luvun kirjallisen elämän jäsentäjäksi sopii paremmin ilmiöiden välisiin suhteisiin viittaava dialogisuus. Yhtäältä kyse oli dialogista muun maailman kirjallisuuden kanssa. Realismin kaudella saatiin kirjallisia vaikutteita niin idästä kuin lännestä. Ranska tarjosi esteettisen teorian ja tekniikan, Venäjä tyypin käsitteen ja kerronnan esikuvia.

Suomalaisen realismin läpimurtovuotena pidetään vuotta 1885, jolloin taiteessa laajalla rintamalla katsottiin todellisuutta mitään kaunistelematta. Silloin ilmestyi Minna Canthin Työmiehen vaimo ja Juhani Ahon Papin tytär. Voidaan puhua realismin koulukunnasta, jonka keskuksena toimi Kuopio. Siellä nuoria kirjoittajia kokosi yhteen Minna Canthin Kanttila, sekä venäläisen realismin teorioihin perehtyneen kuvernöörirouvan Elisabeth Järnefeltin kirjallinen salonki. Suomalaisille realistisille kirjailijoille oli tyypillistä vahva yhteiskunnallisuus, joka ilmeni niin heidän teoksissa kuin lehtikirjoittelussa. Lähes kaikki ajan kirjailijat olivat myös ahkeria lehtikirjoittelijoita.

Muutamat realismille ominaiset piirteet jatkuivat 1890-luvun kirjallisuudessa. Yhä sisäistyvä ihmiskuvaus kuitenkin tuotti uudenlaista, psykologista realismia. Varsinkin 1890-luvulla esiintyi rinnakkain erilaisia kirjallisia virtauksia, joista toiset osoittavat realismin jatkumista, toiset taas viittaavat murrokseen. Realismin kausi onkin lavea kattotermi eikä tiukka periodinimitys. Sitä paitsi realismi saapui Suomeen vaiheessa, jossa se oli jo ehtinyt muuttua monella tavalla.

Ks. Kirstinä Leena, Kirjallisuutemme lyhyt historia, 2000, s. 94–106; Suomen kirjallisuushistoria 2, 1999, toim. Lea Rojola, s. 8–15.