Epäkohdat ja Minna Canth
Minna Canth (Ulrika Wilhelmiina Johnson, 1844–97) kirjoitti vielä vuonna 1883 seuraavasti: ”Niin, eläköön idealismo! Se se kuitenkin on ainoa, joka voi ihmisen kuolematonta henkeä ravita. Onhan realismolla suuri tehtävänsä epäkohtien paljastamisessa yhteiskunnassa. Mutta ei se päämääräksi kelpaa eikä se ihmiskuntaa tyydyttää voi. Olkoon se idealismon kannattajana, alustajana.” Kuitenkin Canth siirtyi jo seuraava vuonna ”realismon” kannattajien joukkoon saadessaan valmiiksi näytelmänsä Työmiehen vaimo (1885). Nuori suomenkielinen sivistyneistö tunnisti näytelmän realismin ja ihaili sitä sen yhteiskunnallisen ohjelman vuoksi. Näytelmä korotettiin uuden tyylisuuntauksen huipputeokseksi Suomessa. Työmiehen vaimo nähtiin myös naisemansipaation taisteluaseena ja kaupunkityöväestön puolestapuhujana. Työmiehen vaimon ohella myös teokset Köyhää kansaa (1886), Kovan onnen lapsia (1888) ja Kauppa-Lopo (1889) arvioitiin puhtaaksi taiteeksi.
Canthin vastaanotto ei ollut kuitenkaan pelkästään ihailevaa. Kun Canth realistien tapaan osoitti ongelmien olemassaolon tarjoamatta mitään ratkaisua, konservatiivisesti ajattelevat vastaanottajat hämmentyivät. Hänen teoksiaan pidettiin rumina, ikävystyttävinä, valheellisina, siveettöminä ja liian tarkoitushakuisina. Novelli Köyhää kansaa esitti lukijoiden mielestä liian synkkiä kuvia ja kirjailijaa alettiin epäillä poliittisesti nihilistiksi. Suurempi tyrmistys vanhoillisille katsojille oli kuitenkin näytelmä Kovan onnen lapsia, joka poistettiin Suomalaisen teatterin ohjelmistosta heti ensi-iltansa jälkeen. Canthia syytettiin siitä, että hän suositteli työläisille murhia, tuhopolttoja ja varkauksia luvallisina taistelukeinoina. Kirjailija ei hätkähtänyt saamastaan arvostelusta, vaan samanlainen terävä yhteiskunnallinen kannanotto on luettavissa myös Kovan onnen lapsia seuranneessa novellissa Kauppa-Lopo.
Vaikka konservatiivisen ja liberaalin lukutavan väliset kiistat jatkuivat 1890-luvulle saakka, niiden rinnalle oli nousemassa uusi, henkilöpsykologista kerrontaa arvostava lukutapa. Canthin seuraavat näytelmät Papin perhe (1891), Sylvi (1893) ja Anna Liisa (1895) saivatkin jo osakseen kiitosta ja juhlintaa. Sukupolvidraama Papin perhe hyväksyttiin sen sisältämän sovinnollisuuden teeman kautta. Näytelmä ymmärrettiin poliittisesti vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisten sovun symboliksi. Alun perin Ruotsalaiselle teatterille kirjoitetussa Sylvissä nähtiin uuden ”romantiikan” oireita, mutta näytelmän juuret olivat kuitenkin naturalismissa. Näytelmä sai fennomaaneja lukuun ottamatta hyvän vastaanoton. Fennomaanit pitivät näytelmää puukoniskuna selkään, koska se oli kirjoitettu ruotsiksi. Canthin draamatuotannon mestariteoksen Anna Liisan vastaanotossa lukutavat olivat jo tasoittuneet ja näytelmää kiiteltiin joka taholta. Anna Liisa jäi Canthin viimeiseksi näytelmäksi.
Minna Canthilla oli kyky iskeä sumeilematta ajan keskeisiin kysymyksiin. Hän veti ne itsepintaisesti esille, kärjisti ja liioitteli niitä niin, että vastaanottajan oli pakko nähdä ne ja ottaa pohdittavaksi. Canth otti kantaa vähäosaisten elämään niin näytelmissään kuin muussakin tuotannossaan. Hän kritisoi myös kirkkoa, vaikka oli vakaumuksellinen kristitty. Naisten asemaan Canth otti kantaa jo ensimmäisessä lehtikirjoituksessaan vuonna 1874 ja palasi asiaan Valvojan artikkelissa, jossa hän vaati naisille toiminnan ja ajattelun vapautta. Naisten oikeudet näkyivät myös koko hänen tuotannossaan, mm. Työmiehen vaimo vaatii naisille oikeutta omiin ansiotuloihin.
Ks. Kirstinä Leena, Kirjallisuutemme lyhyt historia, 2000, s. 102–106; Laitinen Kai, Suomen kirjallisuuden historia, 1991, s. 218–222; Suomen kirjallisuushistoria 2, Rojola Lea (toim.), 1999, s. 10–12, 17, 25–27, 48–50