Max ja Moriz – kurittomat pojat

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


Wilhelm Buschille lapsuus oli lähes sama asia kuin syyllisyys ja pahuus. Talonpoikaisessa maailmassa kasvanut Busch suhtautui kaksinaisesti kotiinsa; aikuisenakin hän kärsi jatkuvasta koti-ikävästä ja toisaalta hän oli kuin kuriton lapsi maailmalla. Taiteilijan ura merkitsi Buschin vanhemmille pahinta mahdollista kurittomuutta.

Nämä omat kokemuksensa lapsuudesta hän käänsi päinvastaiseksi ylistäessään poikaviikarien kurittomuutta. Max ja Moriz teoksessa poikien elämäntahto kumoaa kaikki kurinalaiset pyrkimykset. Max ja Moriz elivät ilkikurisen ja siksi lyhyen elämän, heidän periaatteensa oli: ”Huvi ennen kaikkea ja sitten ei mitään enää.”

Teoksen kuvitus tukee tätä: vitsi, pilakuva ja ironia asettuu siinä moraalista kasvatusta vastaan. Buschia pidetään osaltaan sarjakuvan perustajana. Hän oli pilapiirtäjä ja kirjailija, joka toi tämän aiemmin vain aikuisille tarkoitetun alueen lastenkirjallisuuteen. Riimillisiin kertomuksiin Maxista ja Morizista hän liitti satiiriset piirrokset. Hän kehitti oman ilmaisutyylinsä, sarjakuvana etenevän kuvakertomuksen. Pian amerikkalainen Rudolf Dirk jatkoi samaa ideaa ja loi ensimmäisenä sarjakuvana tunnetun ”Kissalan pojat” v.1897.

Ensimmäisessä tarinassa pojat kiduttavat eläimiä, ja aiheuttavat Leena –muorin neljän kanan kuoleman.  Muori suree rakkaita kanojaan, mutta samalla paistaa niitä herkukseen:

Tuskasta jo halkee rinta.

Kaikki mikä kallehinta

Oli mulle elämässä

Kiikkuu oksassa nyt tässä.

Mutta ennen kuin muori ehtii kanapaistien makuun, Max ja Moriz huijaavat herkut itselleen ja neljä kanaa löytävät tiensä heidän vatsoihin. Tarinat alkavat sillä, että pojat syövät kanat, ja päättyvät siihen että siipikarja syö pojat. Kun mylläri on kyläläisten iloksi jauhanut pojat jyviksi myllyssään, heidät jaetaan hanhille ruuaksi. Luonto, uudestisyntyminen ja luonnonvoiman omainen kurittomuus on Maxin ja Morizin elämänviisaus.


KEPPOSET JA TAHTO

Max ja Moriz merkitsee poikamaisista kepposista kertovan kirjallisuuden alkua. Poikien sosiaalinen status oli 1800 –luvulla korostetun erilainen kuin tyttöjen; poikien sosiaalistamisen osana oli kepposten sietäminen. Kepposen  voi määritellä teoksi, jossa lapsi tulee leikin alueelta ja soveltaa sen vallattomuutta aikuisten maailmaan. Aikuisille tehdyt kepposet perustuvat kekseliäisyydelle ja luovuudelle,  ja koska ne tulevat leikin alueelta aikuisten maailmaan ne vahvistavat tahtoa. Talonpoikaisia Maxia ja Morizia kepposet vahvistavat elämän kamppailua varten. He käyvät silkkaa sotaa aikuisten valtaa vastaan.

Buschin Max ja Moriz ylistää kepposia, vaikka tarinat on asetettu moralisoiviin kehyksiin. Teoksen esipuhe ja loppu perustuvat aikanaan käytettyyn kaavaan: niissä on opetus, mutta se on täysin irrallaan toiminnasta. Moraalinen osuus jää lapsille merkityksettömäksi, koska huomio kiinnittyy vauhdikkaisiin kepposiin. Tämä tekopyhyys harhautti kuitenkin lastenkamareiden ovenvartijat.

Buschiin vaikutti erityisen voimakkaasti Schopenhauerin tahdonfilosofia. Samaan henkeen Buschia on sanottu ”nauravaksi pessimistiksi”. Hänelle lapsen elämä on pelkkää tahtoa, kamppailua nautinnon saamiseksi. Maxilla ja Morizilla elämän päämäärä on onni, nopeasti ja kiihkeästi ahmaistuna. Heidän maailmaansa ei kuulu kehitys eikä kasvu vaan pelkkä nykyhetki.

Maxin ja Morizin kepposten tuloksena ei voi olla muu kuin törmääminen vahvempaan, aikuisten tahtoon. Mutta siinä missä aikuiset tahtovat hallita, siinä pojat tahtovat vain elää ja nauttia, ottaa maailmasta parasta mitä sillä on annettavanaan.

Onni on pojille hekottelua ja naurua kun räätäli räpiköi purossa; kun opettaja on pamauttanut naamansa mustaksi piippua sytyttäessään.

Myöhemmän kirjallisuuden kannata merkittävää on se että pojilta puuttuu vanhemmat. He ovat setänsä kasvattamia, kuten myöhemmin kekseliäät veljenpojat Aku Ankassa. On sanottu, että lasten vapausfantasioiden kannalta tämä on olennaista: tunnesuhteeseen perustuva vanhempien kontrolli puuttuu.