Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Suuri tyyli – Nietzsche

by bubbeli — last modified Sep 28, 2009 12:20 PM

”Kielen ja ilmaisuperinteen muutoksen täytyy edeltää arvojen vallankumousta Euroopassa. Ennen kaikkea saksalaisessa ilmaisuperinteessä oli romantiikan sentimentaalisuuden jälkeen liian paljon vanhuksen arkuutta, ahdasmielisyyttä ja sisäänpäin tuijotusta…”

(Tarmo Kunnas: Nietzsche – Zarathustran varjo 1981, 240).

Nietzschen suhde kieleen ja kirjallisuuteen oli vähintäänkin kaksinainen, toisaalta hän piti kirjallisuutta eurooppalaisen velttouden alueena ja toisaalta hän näki että ilman kirjallisuuteen liittyvää kielellisen mullistuksen mahdollisuutta Eurooppa ei uudistu.

Kielen merkitys todellisuuden hahmottamisessa on Nietzschen mukaan suuri. Siksi kieli voi muuttaa myös maailman:

”Hänen filosofiaansa ei voi lähestyä ilman kirjallista analyysia. Kirjallisuus ja runous ovat kaikissa hänen kirjoituksissaan läsnä. Ironia, parodia, paradoksien taju, monimerkityksellisyys, metaforat, allegoriat, verbaalinen luovuus pakottavat lukijan tutkimaan tätä omaleimaista kieltä, joka miltei systemaattisesti karttaa kliseitä ja normeja.”

nietzcheFriedrich Nietzschen (1844 – 1900) filosofinen kiinnostus kieleen on peräisin klassisen filologin koulutuksesta ja omaperäisestä retoriikan tutkimuksesta. Näistä taustoista johtuen kirjoittamisen tyyli ja sen filosofinen sisältö ovat Nietzschelle erottamattomat.

Tunnetuksi nuori Nietzsche tuli antiikin tutkijana. ”Tragedian synty ja musiikin hengestä” (1872) teoksessa Nietzsche hahmotteli taidetta kahden myyttisen elementin tuloksena. Dionyysisen kiihkon ja sokean hurman yhdistyessä apolloniseen selkeyteen syntyy suurta taidetta. Sen luomissa jännitteissä kauneus ja aggressiivinen voima ovat sulassa sovussa. Tragediassa nämä kaksi voimaa ovat selkeimmillään. Nietzschen mukaan tragedia käsittelee vahvoja ja tuhoavia voimia, ja muuntaa ne hedelmällisiksi. Ilman apollonista viisautta dionyysinen hurma olisi tuhoavaa, ja ilman dionyysista voimaa taide jäisi heikoksi.

Antiikin lisäksi Nietzscheen vaikutti erityisesti Richard Wagnerin musiikki. Kävi niin, että luettuaan ”Tragedian synnyn” Wagner kirjoitti Nietzschelle, että ”Kauniimpaa kuin Teidän kirjanne en ole koskaan vielä lukenut.” Näin alkanut Nietzschen ja Wagnerin ystävyys kesti kuitenkin vain vähän aikaa. Alussa Nietzsche näki nimenomaan Wagnerin musiikissa taiteen voimien parasta käyttöä,  siinä kieli oli alistettu musiikillisille myrskyille. Myöhemmin Nietzsche kääntyi Wagnerin vastustajaksi, hänen mukaansa Wagnerin oopperat ovat pelkkää musiikillista kulissia ohuiden sanojen ympärillä.

Nietzsche sairasteli lähes koko ikänsä. Pitkän sairauskauden hellittäessä Nietzsche kirjoitti ”Iloinen tiede” -teoksen (1882). Renessanssista periytyvän sanonnan mukaan juuri runous on iloista tiedettä. Nietzschellä kyse on tyylin ja ajattelun rinnastumisesta. Teos koostuu aforismeista ja fragmenteista.

Nietzsche sairasteli koko ajan vuodesta 1883 lähtien. Kuuluisimmaksi tullut teos ”Näin puhui Zarathustra” on sairauksiensa kanssa kamppailevan Nietzschen työtä. Myöhemmin Nietzschen pitkäaikainen sairaus on osoitettu aivokupaksi. Aivotutkijat ovat väittäneet että Nietzschen vimmaisen aggressiivinen ajattelu olisi johtunut tästä sairaudesta.  Nykyajan tieteelle on häpeäksi tällainen tutkimus, jossa erään 1800 –luvun merkittävimmän filosofin ajattelu  latistetaan aivojen toiminnalliseksi ongelmaksi. 

Taide ja kirjallisuus ovat Niezschelle aktiivisen vitaliteetin ilmaus, ”tahtoa valtaan” joka ei kuitenkaan ole vallankäyttöä siinä mielessä että kyse olisi kontrollista.

Vaikka Nietszche korosti yksilöllistä neroutta, hän vastusti romanttista ajattelua ja piti romantikkoja heikkoina ja katkerina. Heiltä puuttui neroudelle tarpeellinen voima, Nietzschen mukaan he jäivät vain katkerina vastustamaan edellisen sukupolven klassismia ja kuluttivat itsensä siinä.

Nietzsche sanoo, että vasta 1800 –luvulla hän on pystynyt nauramaan romantikkojen, Winckellmanin ja Goethen käsityksille. Nämä saksalaiset kiistivät jyrkästi ranskalaisen klassismin, ja vaativat luonnollisuutta. ”He halusivat luontoa, luonnollisuutta: voi typeryyttä! He luulivat, että klassinen on luonnollisuutta” kirjoittaa Nietzsche.

Antiikin tutkijana Nietzsche tunsi perinpohjin klassistisen tyylin ihanteet. Luonnollisestikaan hän ei voinut sietää klassismin sääntöestetiikkaa, sillä todellinen suuri taide ei nujerra kaaoksen voimia muodon avulla. Suuri, suvereeni taide on kaaoksen voimaa ammentavaa omalakista klassisuutta.

Taide huipentuu Nietzschen mukaan Suuressa Tyylissä. Suuressa Tyylissä yhdistyy vitaalisuus ja klassinen laatu.  Nietzschen mukaan Suuri Tyyli syntyy  intohimosta ja suvereeniuden tunteesta, romantikot tavoittivat vain intohimon, mutta ei enempää. Suuren Tyylin ensimmäinen ehto oli Nietzschen mukaan taiteellinen suvereenius, se vallan tunne jossa intohimo ja taito yhdistyvät suhteessa materiaaliin.

Luonnollisestikin Nietzschen tarkoittama Suuri Tyyli ylittää kaikki sääntöjen rajoitukset. Estetiikan täytyy näin ollen perustua emotionaalisille voimille yhtä paljon kuin käsitteelliseen hahmottamiseen. Käsitteellinen suhde estetiikkaan tavoittaisi taiteesta vain apollonisen eikä dionyysista puolta.

Suuri Tyyli puhuttelee vain harvoja, Nietzsche painottaa usein kuinka massoilta puuttuu välttämättä Suuren Tyylin taju.  Hän kirjoittaa että massoilla ei koskaan ole ollut aistia taiteen kolmelle suurelle asialle; hienostuneisuudelle, logiikalle ja kauneudelle – eli suurelle tyylille.  Suuri tyyli on harvinaista ja kestää kauan.  

Nietzsche oli retorikko, joka ei voinut hyväksyä sitä, että puhujan olisi asetettava sanansa aina kuulijan mukaan. Hänen oma retorinen keinonsa oli korostaa sitä, että hän kirjoittaa vain harvoille, vahvoille ja yksinäisille.


NIETZSCHEN AFORISMIT

Aforistinen kirjoittaminen oli lähinnä Nietzschen omaa intohimoista mielenlaatua. Vitalismia ylistäessään hän kirjoitti, kuinka kirjoittaminen oli vain heikkojen ilmaisumuoto. Hänen mukaansa kieli yleensäkin vain laimentaa kokemusta ja aistimusten rikkautta, ja esimerkiksi musiikkiin verrattuna kielellinen kommunikaatio on toisarvoista. Aforistinen ilmaus oli hänelle poikkeuksellista kirjoittamista. Nietzschen mukaan aforismilla voi olla aktivoiva ja lähes fyysinen vaikutus sekä kirjoittajaan että lukijaan. Nietzsche tosin jakoi lukijayleisön retorisella eleellä kahtia: vahvoihin ja heikkoihin. Harvoille vahvat lukijat vahvistuvat entisestään. Heikoille aforismi on lamauttavaa myrkkyä 

Aforismi aktivoi, Nietzschen mukaan se herättää toiminnanhalua eikä haaveilua, kuten fiktio. Hän puhuu fiktiosta pelkkänä moraalisen kesyttämisen menetelmänä. Fiktio kesyttää, koska sen myötä kuvitelmat tulevat todellisia tekoja tärkeämmiksi. Näin fiktio on Nietzschen mukaan kuvitelmia ruokkiva alue, joka mitätöi toiminnan.

Aforismi tarjosi Nietzschelle fiktiosta poikkeavat mahdollisuudet aktiivisuuden herättämiseen. Hänen mukaansa aforismi toimii oman ruumiin kautta. Ruumiin tila, joka on luovan toiminnan mahdollisuus, on Nietzschen luonnehtimana  kiihkoa ja hurmaa. Se on lihasten ja aistien suggestion tila. Kun affektit kiihtyvät näin ruumiin täyttää aktiivisuus.

Valitettavasti hänen aforismejaan ei luettu niin kuin hän halusi. Nietzsche oli pettynyt siihen, että hänen aforismeilleen ei löytynyt hyviä lukijoita, niitä ei luettu ääneen. Lopulta hän koki että lukijoiden käsissä nekin muuttuivat pelkäksi kuvitelmaksi ja fantasiaksi.     

Nietzsche on vaikuttanut voimakkaasti myöhempien polvien kirjallisuuteen. Nietzschen äärimmäistä individualismia korostava ajattelu on sopinut hyvin modernin ajan kirjailijaidentiteetin rakentamisen tarpeisiin. Monet kirjailijat ovat saaneet virikkeitä Nietzscheltä omistautuessaan individualistisesti omille luoville kyvyilleen.