Dialogi Dostojevskilla

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos tiistai 15. huhtikuuta 2008, 12.03


”Dostojevskilla sankarin tietoisuus on kauttaaltaan dialoginen: se kääntyy kaikessa ulospäin, suuntautuu puhuttelemaan itseään, toista, kolmatta. Ilman tätä elävää suuntautumista itseensä ja toisiin häntä ei ole olemassa itselleenkään. Tässä mielessä voidaan sanoa, että Dostojevskin ihminen on puhuttelusubjekti. Hänestä ei voi puhua — voi vain kääntyä hänen puoleensa.”

Näin kirjoittaa Mihail Bahtin ”Dostojevskin poetiikassa” – ihminen on puhuttelusubjekti; hän ei ole kohde, ei tapaus, ei tyyppi vaan joku jonka puoleen voi kääntyä ja puhutella.

Ne ihmissielun syvyydet, joiden kuvaamisen mestarina Dostojevski tunnetaan, avautuvat dialogeissa joita hänen henkilönsä käyvät. Ihminen omassa tilassaan tulee esille vain kanssakäymisessä toisten kanssa.

Bahtin kirjoittaa:

”Sisäistä ihmistä ei voi tavoittaa, nähdä ja käsittää tekemällä hänestä neutraalin ulkoisen analyysin objekti, muttei myöskään sulautumalla häneen, tunnesuhtautumisella. Häntä voi lähestyä ja jäsentää (tarkemmin: saada hänet itse jäsentämään itseään) vain puhuttelemalla, dialogisesti.”

Dostojevskilla ihmisten tavoitteena on kanssakäyminen, ja siksi dialogi on parhaimmillaan päämäärä sinänsä. Kun ihmiset pääsevät keskustelemaan, mitään muuta ei tarvita.  Dostojevskilla dialogi ei ole toiminnan hahmottamisen apuväline, päinvastoin usein ne ovat juonesta irrallisia saarekkeita jotka katkaisevat toiminnan. Ja dialogi voisi puolestaan jatkua loputtmiin, kunnes tapahtumat katkaisevat sen.

Dostojevskille dialogi ei ole keino kuvata valmiita ihmisluonteita, vaan dialogissa ihminen muotoutuu siksi mikä hän on.

Bahtin kirjoittaa:

”Uskonnollis-utopistisen maailmankatsomuksensa tasolla Dostojevski vie dialogin ikuisuuteen ajatellessaan sen ikuiseksi myötä-iloitsemiseksi, kanssa-rakkaudeksi, myötä-tunnoksi. Romaanissa se on dialogin päättymättömyyttä.”

Se että ihmisten kanssakäymisellä on niin keskeinen merkitys Dostojevskin proosassa ei merkitse lainkaan sitä että henkilöiden sisäinen ääni vaikenisi. Sisäinen dialogi on se perusta, johon Dostojevski aina liittää toiset äänet. Bahtin kirjoittaa: ”Kaksi sankaria kohtaa Dostojevskilla aina niin, että kumpikin liittyy intiimisti toisen sisäiseen ääneen… siksi hänen dialogeissaan toisen repliikit koskettavat ja osin jopa yhdistyvät toisen sisäisen dialogin repliikkeihin.

Karamazovin veljeksissä, Ivan on salaa toivonut isänsä kuolemaa ja kun isä sitten murhataan hän kauhistuu omaa toivettaan ja joutuu itsesyytösten valtaan. Tällaisessa mielentilassa hän käy dialogin  veljensä Aljosan kanssa:

-   Kuka teidän mielestänne sitten on murhaaja, hän (Ivan) kysyi varsin kylmästi ja kysymyksen sävy kuulosti ;jopa jotenkin ylimieliseltä.

-   Sinä itse tiedät kuka, Aljosa sanoi hiljaa ja läpitunkevasti.

-   Kuka? Tarkoitatko satua tuosta hullusta kaatumatautisesta idiootista? Smerdjakovista? Aljosa tunsi äkkiä, että vapisi kauttaaltaan.

-   Sinä itse tiedät kuka, häneltä pääsi heikosti. Hän huohotti. . „ .,, .

-   Kuka sitten, kuka? Ivan huusi miltei julmasti. Kaikki pidättyväisyys oli äkkiä kadonnut.

-   Minä tiedän vain sen, Aijosa sanoi melkein kuiskaten,isää et tappanut sinä.

-   'Et sinä!' Mitä tarkoittaa et sinä? tyrmistyi Ivan.

-   Et sinä tappanut isää, et sinä! Aijosa toisti lujasti.

Seurasi puolen minuutin hiljaisuus.

-   Minä tiedän kyllä itsekin, että en minä, hourailetko sinä? Ivan sanoi kalpeana ja veti suunsa vinoon. Hänen silmänsä ikään kuin imeytyivät AljoSaan. Molemmat seisoivat taas lyhdyn luona.

-   Ei Ivan, sinä itse olet sanonut muutaman kerran itsellesi, että sinä olet murhaaja.

-   Milloin minä olen sanonut?.. Minä olin Moskovassa...Milloin minä olen sanonut? Ivan soperteli aivan hämmentyneenä.

-   Sinä olet sanonut tämän itsellesi monta kertaa, kun olet jäänyt yksin näiden kahden ankaran kuukauden aikana, Aljosa jatkoi entiseen tapaan hiljaa ja selkeästi. Mutta hän puhui ikään kuin ulkoa, ikään kuin ei puhuisi omasta tahdostaan, totellen jotain epämääräistä käskyä.

 -   Sinä olet syyttänyt itseäsi ja tunnustanut itsellesi, että murhaaja ei ole kukaan muu kuin sinä. Mutta sinä et murhannut, sinä erehdyt, et sinä ole murhaaja, kuuletko minua, et sinä! Jumala lähetti minut sanomaan tämän sinulle."

(Dostojevski, suom. X, 117-118)

Tässä kohtauksessa Bahtinin mukaan Aljosa puuttuu suoraan Ivanin itseään sisäisesti syyttävään ääneen. ”Tämä katkelma on myös mitä tyypillisin esimerkki läpivalaisevasta sanastaja sen taiteellisesta roolista dialogissa” kirjoittaa Bahtin ja jatkaa:

 ”Hyvin tärkeä on seuraava: omat salaiset sanat toisen huulilla aiheuttavat Ivanissa vastarintaa ja vihaa Aljosaa kohtaan, ja juuri siksi että sanat osuvat todella arkaan paikkaan, että ne todellakin ovat vastaus hänen kysymykseensä.”