Proosan nousu

by Tero-Erik Sakari Tuomala last modified Sep 28, 2009 12:18 PM


gogol
Aleksander Ivanov: Nikolai Gogol

Lyriikka oli hallinnut venäläistä kirjallisuutta aina Pushkiniin asti, vasta 1830 –luvulla ranskalaisen realismin vaikutus ja Nikolai Gogol (1809-1852) nostivat venäläisen realismin arvoonsa, ja proosaa alettiin pitää tulevaisuuden kirjallisuuden muotona.

Nikolai Gogol syntyi kirjailijan pojaksi Ukrainassa, hän muutti Pietariin 1828 hankkiakseen menestystä kirjailijana, mutta esikoisteoksen tyly vastaanotto nujersi Gogolin ja hän pakeni ulkomaille muutamaksi vuodeksi, palattuaan hän joutui ottamaan mitä toimistotyötä vain sai. Gogolin kuuluisissa novelleissa ”Päällystakki” ja ”Nenä” taustalla on virkamiehen kokemukset byrokratian maailmassa.

Gogolin läpimurtona oli 1831 julkaistu novellikokoelma Illat Dikankan maatilalla, se oli nimetty Pushkinin esikuvan mukaan, hän pyrki teoksessaan tyylillisesti jatkamaan Pushkinin ”Belkinin tarinoita”. Nopeasti Pietarin ja Moskovan kirjalliset piirit kiinnostuivat Gogolista, ja häntä alettiin pitää sukupolvensa lupauksena.

v.1836 esitettiin Gogolin merkittävin näytelmä Reviisori. Kritiikki ylisti näytelmää, mutta Gogolin mielestä se ymmärrettiin täysin väärin ja hän pakeni ulkomaille. Tämän kuuden vuoden ulkomailla olon aikana hän aloitti v.1835 Kuolleita sieluja.

Idean Kuolleisiin sieluihin Gogol sai Pushkinilta. Eräässä keskustelussa tämä oli kehitellyt ideaa miehestä, joka matkustaa ympäri Venäjää ostamassa jo kuolleita maaorjia huijatakseen byrokratiaa. Seuraavat kuusi vuotta Gogol uhrasi kaiken aikansa tämän romaanin kirjoittamiseen.

Kuolleiden sielujen taustalta voi hahmottaa maaorjuuden kritiikin, vaikka romaanin kertojahahmo ilmoittaa pyrkineensä vain koomisuuteen. Kertoja sanoo, että hänen tarkoituksensa on ”suuren innoittuneen naurun” varjolla kuvata Venäjän synkkää todellisuutta.

Gogolin suunnitelmana oli kirjoittaa venäläinen vastine Danten Jumalaiselle näytelmälle. Sen tulisi kertoa kolmessa osassa Venäjän kansan moraalisesta kamppailusta. Valmiiksi tuli vain hauska mutta lohduton Venäjä-kuvaus, jonka päähenkilö Tsitsikov on huijari. Ensimmäisen osan oli määrä vastata Danten Helvettiä. Toisesta osasta, Kiirastulesta, on säilynyt vain tarinan runko, jossa hahmotetaan kristilliseen sävyyn Tsitsikovin kehitystä positiiviseksi sankariksi. Kolmatta osaa Gogol ei tiettävästi ehtinyt aloittaakaan – venäläinen paratiisi jäi siis kuvaamatta.

Sensuurin vaatimuksesta teoksen ensimmäinen osa ilmestyi nimellä ”Tsitsikovin seikkailut” koska ”kuolleet sielut” oli teologisesti mahdoton ilmaus, sieluthan ovat periaatteessa kuolemattomia. Vain ensimmäinen osa Vain ensimmäinen osa Kuolleista sieluista (12 lukua) on Gogolin itsensä julkaisemaa. Teoksen toinen osa julkaistiin vasta Gogolin kuoleman jälkeen; sen sisältö on koottu eri lähteistä, vasta sen jälkeen kun Gogol oli ennen kuolemaansa polttanut suuren osan käsikirjoituksestaan.

Kuolleiden sielujen idea perustui byrokratian mahdollistamaan järjettömyyteen. Hallitus myöntäessään lainoja maanomistajille, vaati takuiksi maaorjien omistusoikeuksia.

Saadakseen lainaa Tsitsikov kierteli ostelemassa maanomistajilta kuolleiden maaorjien nimiä, joita ei oltu ehditty poistaa omistusluettelosta. Poistot tehtiin kymmenen vuoden välein, joten tällaisia kuolleita sieluja oli kertynyt varsin runsaasti.

Romaanin tyyli on humoristisen ironinen. Kertoja lukee henkilöitä, heidän tekojaan ja pyrkimyksiään kuin avointa kirjaa. Kertojan ironia toimii siten, että vaikka kertoja näyttää arvostavan henkilöitä niin heidän karkeutensa ja typeryytensä tulee. Ajoittain kertoja ottaa laajemman perspektiivin ja tällaisissa lyyrisissä kohdissa pohditaan Venäjää ja sen kohtaloa (luku 6)

Kuolleita sieluja on tulkittu monella tavalla, sitä on pidetty teoksena joka sumeilematta paljastaa sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden, aikanaan toiset arvostelivat sen illuusiotonta kuvaa Venäjästä, toiset taas pitivät sitä satiirisena kuvauksena nykytodellisuudesta.