Anna Karenina

tekijä: Tero-Erik Sakari Tuomala Viimeisin muutos sunnuntai 23. joulukuuta 2012, 13.52

Yllykkeen kolmiodraamaan Anna Karenina -romaanissa Tolstoi sai lähipiiristään, ja samalla hän loi kuvan 1870-luvun venäläisen aateliston elämästä. Tätä moskovalaista seurapiiriä vasten hän kuvasi kahta rakkautta, Annan intohimoista ja Levinin lempeää.

”Anna Karenina on täydellinen taideteos", sanoi Dostojevski, joka muuten ei pitänyt Tolstoista. ”Tässä romaanissa on inhimillinen sanoma, jota ei vielä ole kuultu Euroopassa ja joka on välttämätön lännen kansoille.”

Kaunis Anna Karenina elää ilottomassa avioliitossa ja epäaidon seurapiirin keskellä. Sitten hän kohtaa elegantin ja miehekkään kreivi Vronskin, ja tämä mullistaa hänen rauhallisen elämänsä. Vaikka Anna rimpuilee rakkautta vastaan, hänessä herännyt intohimo ajaa hänet tragediaan. Myös Vronski, joka oli ajatellut vain pinnallista suhdetta panee lopulta kaiken rakkautensa varaan. He jättävät kaiken ja yrittävät elää vain toisiaan varten, mutta yritys epäonnistuu. Annan henkilössä ruumiillistuu elämäntahto, jonka hillitsemätön voima johtaa tuhoon. Surun ja pettymyksen tolaltaan saattamana Anna heittäytyy junan alle.

Annan ja Vronskin suhteen vastakohtana on Kittyn ja Levinin muodostama aviopari, mallina on kirjailijan vaimo ja hän itse. Levinin kosinta on itse asiassa kirjailijan omakohtainen kuvaus, ja maatilan elämä heijastusta hänen oman avioliittonsa ensi vuosista.

Levin, Tolstoin alter ego, ei ole intohimon vallassa, vaan hän etsii elämänsä tarkoitusta ja ajaa takaa totuutta. Tämä etsintä vie hänet selvyyteen vasta kun hän tajuaa, ettei järki, äly eikä tiede voi antaa tarkoitusta elämälle. Vain usko Jumalaan ja hänen käskyihinsä merkitsee Leviniä tyydyttävää vastausta. Tolstoin ihanteen mukaan meidän on elettävä käsittämättömälle, elettävä Jumalalle, jota kukaan ei pysty määrittelemään eikä ymmärtämään. Niin uskoo venäläinen talonpoika, ja Tolstoi antaa Levinin oppia sen saman.

Anna Kareninassa Tolstoi on kertonut kaksi rinnakkain etenevää tarinaa, niin että lähes huomaamaton symbolien käyttö sitoo romaanin kokonaisuudeksi. Niinpä asemalla tapahtuva onnettomuus romaanin alussa ennakoi jo sankarittaren loppua.

Kuvauksen konkreettinen yksityiskohtaisuus Tolstoilla ei tunnu luetteloivalta kuten naturalisteilla vaan kaikki saa oikeutuksensa siitä tosiasiasta, että kirjailija tuntee kuvattavansa perin pohjin. Pelkän vuoteesta nousemisen, peseytymisen, pukeutumisen, tulitikkujen ja savukkeiden käsittelyn hän kykenee jo alkuluvussa kuvaamaan niin, että fyysinen hyvänolontunne tarttuu lukijaan. Realismi ienee tässä romaanissa saavuttanut erään huippunsa.

Levinin ehdottoman totuuden etsinnän kuvauksen kerrotaan ajaneen Tolstoin itsensä kriisiin. Elämänmyönteisyys katosi, ja hän oli useita kertoja mielisairauden ja itsemurhan partaalla. Siitä, kuinka kohdata oman kuolema, tuli häntä kiduttava ongelma. Eräänä yönä Tolstoin kerrotaan kokeneen hallusinaationa kuoleman saapumisen. Tämä kokemus johti hänet tilittämään itseään teoksessa Tunnustuksia (1879) ja muovaamaan uskonkäsityksiään, joista vähitellen koostui tolstoilaisuutena tunnettu oppi.