Siirry sisältöön. | Siirry navigointiin

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Metsämiehen muistelmat

tekijä: bubbeli — Viimeisin muutos lauantai 26. tammikuuta 2019, 19.59


Ivan Turgenevin  Metsämiehen muistelmat  on edelleen kertomaperinteen helmiä. Sen tarinoissa välittyy modernia aikaa edeltävä maaorjien ja  talonpoikien uskomusmaailma, sekä hienostunut suhde luontoon.

Venäjän kansa oli paljolti lukutaidotonta,heidän herransa taas olivat usein ranskaa puhuvia eurooppalaismielisiä liberaaleja. Niinpä slavofiilien ja länsimielisten debatti oli jyrkkä: venäjämielisten katsottiin ihannoivan sivistymättömyyttä ja eurooppalaismielisten taas aristokraattisuutta.

Turgenev kuvaa maaorjat tunteellisina, sekä herkempinä ja inhimillisempinä hahmoina kuin maanomistajat. Aatelisherroja Turgenev kuvaa usein tunteettomina ja epäinhimillisinä.

Teoksen sana ”metsästäjä” on monimielinen, sillä venäjän ”okhotnik” tarkoittaa henkilöä, jolla on viehtymys johonkin. Teoksessa varsinainen vietymyksen kohde on maalaisväen ja maaorjien seura. Metsästys on päähenkilölle vain tekosyy nauttia luonnosta ja ihmisten seurasta.

Metsämiehen muistelmissa kuvataan slavofiilejä parodisesti;  he ihannoivat talonpoikia, pukeutuvat talonpoikaisittain ja kuvittelevat ymmärtävänsä heitä.  Mutta tosipaikan tullen he eivät pidä talonpoikia itsenäisinä ja oman tahdon omaavina ihmisinä.

”Sorjan-Säilän kyläläinen” on kertomus ihmeellisestä henkilöhahmosta, kääpiö Kasjaninista: talonpojasta, shamaanista ja parantajasta. Hän on noin viisikymmenvuotias, pieni ja erittäin laiha jolla oli mitättömän pieni pää ja ryppyiset kasvot, mutta päätä ympäröi valtava sienihattua muistuttava tumma tukkapehko.

Lukemisen ylistyksessä (2001) Harold Bloom käsittelee Turgenevin kuvaamaa henkilöä seuraavasti:

”Meitä muistutetaan jatkuvasti siitä, miten outoja odottamaton Kasjan todella on. Vaikka hänen äänensä on aina sävyisä ja lempeä, hän tuomitsee metsästyksen ankarin sanoin jumalattomuutena ja säilyttää alusta loppuun saakka vahvan omanarvontuntonsa …

Metsästäjä ja parantaja lähtevät yhdessä metsään kävelemään siksi aikaa kun akselia korjataan. Kasjan keräilee yrttejä, kävelee hypähdellen ja itsekseen mutisten ja puhuu linnuille niiden omalla kielellä, mutta ei virka Turgeneville sanaakaan.

Metsästäjä ja kääpiö pakenevat yhdessä hellettä pensaikon suojaan ja nauttivat hiljaisesta mietiskelystään, kunnes Kasjan vaatii perusteluja lintujen ampumiselle. Kun Turgenev kysyy kääpiön ammattia, Kasjan vastaa pyydystävänsä satakieliä voidakseen antaa niitä toisille, sanoo olevansa luku-ja kirjoitustaitoinen ja myöntää, että hänellä on parantajan kykyjä. Ja vaikka hän sanoo, ettei hänellä ole omaisia, hänen salaisuutensa pajastuu, kun hänen murrosikäinen tyttärensä Annuska yhtäkkiä ilmestyy metsään. Lapsi on kaunis ja arka; hän on ollut sieniä poimimassa. Vaikka Kasjan kiistää olevansa tytön isä, emme ole vakuuttuneita, kuten ei Turgenevkaan ja lapsen lähdettyä Kasjan ei puhu tarinan loppuosassa juuri mitään.

Meille jää vain arvoituksia, sillä Turgenevin kuskikaan ei liiemmin kykene häntä valistamaan heidän lähtiessään matkaan; hänelle Kasjan on pelkkiä ristiriitaisuuksia: »kummallinen». Enempää ei kerrota, ja Turgenev palaa kotiin. Ilmaisematta matta jää, mitä hän Kasjanista ajattelee, mutta tarvitsemmeko sitä tietoa? Parantajatalonpoika elää omassa maailmassaan, ei maaorjien Venäjällä, vaan venäläisessä visiossa raamatullisesta maailmasta, vaikkakin se on täysin toisenlainen kuin Tolstoi ja Dostojevskin kilpailevat raamatulliset visiot. Vaikka Kasja kavahtaa kapinointia, hän on hylännyt venäläisen yhteiskunan ja palannut noudattamaan kansan tapoja ja tottumuksia.

Hän ei anna tyttärensä jäädä hetkeksikään lapsen kauneutta ihailevan hyväntahtoisen Turgenevin seuraan. Kasjania ei tarvitse idealisoida; hänen maalaisen oveluutensa ja käsityskykynsä ulkopuolelle jää paljon arvokasta, mutta hänessä ruumiillistuvat kansantietouden totuudet, jotka hän itse ehkä vain hädin tuskin tajuaa tietävänsä.”

(Bloom, 2001, s34).