Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Ihmemaa

by bubbeli — last modified Apr 15, 2008 12:03 PM


Lewis Carroll mullisti lastenkirjallisuutta kirjoittamalla aivan uudella tavalla. “Liisa Ihmemaassa” (1865) -teoksessa kyseenalaistuvat aikuisten arvot ja todellisuuskäsitys. Teoksen sanotaan olevan ensimmäisiä, joissa puhutellaan suoraan nuorta.  Aiemmin nuortenkirjallisuudessa teosten kertoja ikään kuin edustaa aikuista, joka lukee ääneen. Carrollin teos pyrki luomaan eräänlaista sopimusta ohi aikuisten ja tavoitellen suoraan nuorta lukijaa. “Liisa ihmemaassa” -teoksessa aikuisten hahmot ovat parodisia ja opettavaisuudesta tehdään pilkkaa.

Lewis Carroll oli nimimerkki, jonka takana oli mies, joka oli kiintynyt pikkutyttöihin. On sanottu, että siksi hän loi aikuisten todellisuudesta erillisen fantasiamaailman, kahdenkeskisen maailman, jonka halusi jakaa “Liisan” kanssa.  Hänen intohimonaan kerrotaan olleen tyttöjen alastonkuvat ja piirrokset. Mutta tästä pedofiilisestä taipumuksesta huolimatta hän käyttäytyi hyvin pidättyväisesti. Ehkä hän halusi niin intohimoisesti syventyä pikkutyttöjen maailmaan. On sanottu, että kaikki hänen toiveensa ja unelmansa liittyivät tyttöjen maailmaan. Hän halusi kertoa juttuja tavalla joka kiehtoi tyttöjä.

Kun Lewis Carrol kirjoitti teostaan, varsinaiset lastenkirjallisuuden markkinat olivat nopeasti laajentumassa. Romantiikan myötä herännyt kiinnostus satuihin ja loruihin oli hiipumassa. Satukirjallisuutta hallitsi Adersenin tyyli ja periaate, että kuvittelun ja fantasian maailma olisi selkeästi erotettava todellisuudesta. Säännöksi oli tullut myös pyrkimys opettaa ja kasvattaa sadun avulla. Carrolin “Liisa” rikkoo näitä molempia romantiikasta periytyviä sääntöjä.


OPETTAVAISUUDEN PARODIAA

“Liisa Ihmemaassa”-teoksessa ei siirrytä “olipa kerran” maailmaan, vaan todellisuus kuvataan mielettömänä. Hän ei erota teoksessaan kuvittelua ja todellisuutta, ja opettavaisuuden hän kääntää nonsensen tapaan päälaelleen. Fantasian pohjalta ei voi erottaa, mitä tapahtuu todella ja mikä on kuviteltua. Kirja alkaa siitä, että Liisa istuu joen töyrällä, hieman väsyneenä. Uneliaana hän katselee kuinka kani loikkii ohi.

Liisa ajatteli: "Siinä ei nyt ollut mitään ihmeellistä eikä mahdottoman merkillistä ollut sekään että kani koko ajan höpisi itsekseen." Liisa ihmettelee vasta sitä, kun kani ottaa esille taskukellon. Silloin Liisa pinkaisee kanin perään. Kani pujahtaa koloon ja Liisa perässä. Hän vajoaa kuin syvään kaivoon. Sitten ollaan maassa, jossa aika, paikka eikä logiikka ole samaa mihin on totuttu.

Kaikki “ihmemaan” aikuiset ovat viileitä gentlemanneja, pöyhkeitä ja tylyjä Liisalle. He ovat myös  opettavaisia. Ihmemaan asukkaat kiusaavat jatkuvasti Liisaa siitä,ettei tämä kykene ymmärtämään heidän maailmaansa. Liisaa houkutellaan koko ajan esittämään kysymyksiä ja samalla kaikki Liisan yrityksen löytää ratkaisuja joutuvat naurunalaiseksi.

Carrol leikittelee lasten ajatustavalla: heidän tavallaan ottaa asiat kirjaimellisesti. Hän leikkii myös lasten tarpeella tuntea säännöt,  ja kokemuksella, että ne ovat keinotekoisia ja yhteisiin sopimuksiin perustuvia.

Carrol kirjoitti aivan eri äänensävyssä lapsille kuin aikaisemmin oli kirjoitettu. Hän halusi välttää nimenomaan opettavaista ääntä, se oli tuohon aikaan aikuisten keskeinen puhetapa suhteessa lapsiin. Hän ei pyrkinyt siihen, että aikuiset lukevat kirjaa lapsille, vaan että lapset lukevat sitä itse. Tekstin äänensävyn sanotaan ohjanneen lukemista  tähän suuntaan.

Suuri osa kirjan loruista ovat parodioita aikanaan suosituista lauluista ja runoista, kuten runossa mehiläisestä, joka käyttää valoisat tunnit ahkerointiin. Uudessa versiossa mehiläinen on muuttunut vesihiideksi joka roiskuttelee pyrstöllään ja houkuttelee hymyllään pienet kalat luokseen. Kun Liisa kohtaa kaalimadon, tämä pyytää Liisaa lausumaan runon, jonka opetus on siinä, että lapsen ei saa tärvellä itseään nuorena. Liisan olisi pitänyt sanoa:

"Miten pieni mehiläinen

ahertaa ja toimii

kukan mettä mettiäinen

piikillänsä poimii.

Taitavasti muokkaa pesän

kennorivit täyttää

lekkereihin mannat kesän

varastoi ja käyttää."

Mutta ajatus kääntyy päinvastaiseksi Liisan suussa ja siitä tuli nonsenseruno:

"Miten pieni vesihiisi

äheltää ja ruiskii

punkan vettä mesihiisi

hännällänsä huiskii

maittavasti hymyn hyytää

hammasrivin näyttää

kekkereihin kalat pyytää

vatsan niillä täyttää."

(suom. Kirsi Kunnas)

Vastaavalla tavalla, kun Liisa kysyy hiireltä, miksi tämä pelkää kissoja, selitys muodostuu pitkäksi hiiren hännän muodoiseksi loruksi. Hiirenhäntäruno mutkittelee kuin kissan häntä, ja on visuaalista runoutta.

Ihmemaassa Liisa muuttuu välillä suureksi, välillä pieneksi. Hän kutistuu niin pieneksi että lähes katoaa tai venyy kuin kaukoputki. Välillä hän epäilee, onko hän yhä sama Liisa. Nuorelle tällainen muuttumisen kokemus saattaa olla hyvinkin totta. Jäsenten kasvu nuorilla synnyttää ehkä hyvinkin kaukoputkimaisia kokemuksia.

Liisa joutuu Ihmemaassa koko ajan etsimään suhtautumistapaansa paikan logiikkaan, käyttäytymisssääntöihin, etikettiin, peleihin joita ihmiset pelaavat. Se voi olla leikillistä ja hullunkurista vain suhteessa engantilaisiin jäykän koomisiin gentlemanneihin ja viktoriaaniseen tapakulttuuriin.

Eläimet Liisan tarinassa poikkeavat faabeleiden eläimistä. Nämä eläimet eivät ole viattomia ja avuliaita, ne ovat kohteliaita, muodollisia, erilaisten roolien kohteliaita ilmentymiä. Nämä eläimet eivät elä luonnossa vaan suljetussa seurapiirissä. Nämä eläimet ovat neuroottisen epävarmoja, suhtautuvat aggressiivisesti vieraaseen Liisaan, toimivat itsekeskeisesti. Ehkä ainoa, jossa todellinen eläimen mysteeri vilahtaa, on IRVIKISSA. Kissa, joka häipyy niin, että siitä jää pelkkä irvistys. Myöhemmin kissa taas palaa irvistyksestään hahmottuneena.