Eino Leino nostaa lyriikan tasoa
Eino Leino (1878–1926) oli vuosisadanvaihteen henkisten virtausten, ajan aatteellisten, taiteellisten, kansallisten ja poliittisten pyrkimyksien polttopiste. Kirjailijan uransa Leino aloitti jo 17-vuotiaana runokokoelmalla Maaliskuun lauluja (1896), joka enteili Suomen uutta aikaa. Ennen häntä ei kukaan muu suomalainen lyyrikko ollut päässyt samalle tasolle ruotsinkielisen lyriikkamme kanssa. Leino kehitti suomalaista lyriikkaa ja nosti sen samalla niin tyylillisesti kuin kielellisestikin uudelle tasolle. Hänen tuotannossaan suomenkielinen lyriikka notkistui, hienostui ja rikastui tavalla, jota on nykyajan näkökulmasta vaikeaa ymmärtää. Uuden runoteknisen puolen lisäksi Leino oli muita edellä myös silloin, kun kyseessä oli uuden virtauksen tai ajatussuunnan tulkitseminen.
Nousujohteisen alkukautensa loppupuolella syntyi myyttinen runosikermä Helkavirsiä (1903), joka oli kirjoitettu kansanrunon mittaa. Leino kehitti oman runokielensä kalevalaiselta pohjalta monimuotoiseksi ja musikaalisen soinnilliseksi. Koskaan aiemmin ei kukaan ollut onnistunut käyttämään kansarunomuotoa yhtä taitavasti ja luontevasti. Leino uudisti kansanrunon kieltä tiivistämällä sanontaa, keksimällä oikoteitä, terästämällä ja muuntelemalla kuvia sekä luomalla omia vertauksia ja suggestiivisia kuvia. Kokoelma Helkavirsiä edusti korkeinta kansallista symbolismia.
Leinon lyriikka muuttuu suurlakon aikoihin ja jälkeen, kun hänen elämässään tapahtui murros. Tämä katkaisi hänen nousukautensa ja nietzscheläisen huipulla olon tunnun. Leinoon vaikutti niin ajan poliittinen tilanne kuin runoilijan avioliiton rikkoutuminen ja siitä seurannut depressio. Nyt hänen runoudessaan nousi pinnalle traagiset teemat ja äänenpainot. Hän kuvasi kohtalonomaista katkeamista ja sortumisen tuntoja. Uusien runokokoelmien nimet liittyivätkin kylmyyteen, talveen
ja jäähän (Talviyö, 1905 ja Halla, 1908). Näin huolimatta siitä, että hän oli aiemmissa runoissaan nostattanut isänmaallisia tunteita.
Hiukan myöhemmin Leino lähti pitkälle ulkomaanmatkalle Müncheniin ja Italiaan., josta hän lähetti kotimaahan pistävimmän satiiriset runonsa. Tämä kriisi ei murtanut Leinoa, mutta muutti hänen runoutensa suunnan ja sävyn. Hänen tuotantonsa muuttui hajanaisemmaksi mutta säilytti edelleen korkeantasonsa kokoelmissa Tähtitarha (1912), Painuva päivä (1914) ja Elämän koreus (1916). Vuonna 1916 ilmestyi myös Helkavirsien toinen sarja, jonka tyyliasu oli samanlainen edellisen kanssa, mutta myös kehittymistä oli tapahtunut. Leinon runoissa esiintyi nyt sankareiden ja kuolemaa uhanneiden sijaan kosmiset visiot ja legendat.
Leinon loppukauden runoissa korostuu niiden tilapäisyys. ”Suomen suuri boheemi” oli myös loistava improvisoija, mutta aina hänenkään voimansa riittäneet ja runot jäivät monesti ontoksi sanahelinäksi. Runoja syntyi kuitenkin monta kokoelmaa: Leirivalkeat (1917), Juhana herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1919), Ajatar (1920), Syreenin kukkiessa (1920), Shemeikan murhe (1924). Kuitenkin myös näissä myöhäiskokoelmissaan Leino yltää välillä suureen runoon kuten esimerkiksi järkyttävässä ’Löysäläisen laulussa’.
Leinon runouden alue ja elämäntunnot levittäytyvät laajemmalle kuin kenelläkään toisella suomalaisella lyyrikolla. Hänen runoutensa sisäiset jännevälit ovat epätavallisen pitkät. Leino on toisaalta korostetun itsekeskeinen taiteilija, nietzscheläinen ääri-individualisti ja toisaalta hän taas, omaksuessaan profeetan tai näkijän roolin, tulkitse juuri niitä tuntoja, jotka ovat ajankohdan tilanteelle ominaisimpia.
Ks. Kirstinä Leena, 2000, Kirjallisuutemme lyhyt historia, s. 124–126; Laitinen Kai, 1991, Suomen kirjallisuuden historia, s. 259–265