Konservatiivinen Koskenniemi

Tunnetuimpia vuosisadan alun runoilijoita olivat V.A. Koskenniemi (1885-1962) Leinon kuoleman jälkeen Koskenniemi kohosi eräänlaiseksi sotienvälisen Suomen konservatiiviseksi runoilijaksi, jonka tilausrunot tai juhlapuheet kuuluivat monien isänmaallisten tilaisuuksien ohjelmaan. Hän oli lisäksi terävä kriitikko ja Turun suomalaisen yliopiston kirjallisuuden professori.

Koskenniemi oli monessa suhteessa Leinon vastakohta. Kun Leino oli kulttuuriliberaali, oli Koskenniemen linjana kansallinen konservatismi. Koskenniemi ylisti vuoden 1918 valkoisia voittajia ja oli 30 –luvulla huomattavan saksalaisystävällinen. 'Leinolaisuuden' ja 'koskenniemeläisyyden' vastakohta sävytti paljossa vuosisadan alkupuolen ja sotienvälisen ajan kulttuurielämää, tuntuipa vielä toisen maailmansodan jälkeenkin.

Modernin runouden kehitys on murentanut sekä Koskenniemen lyriikan että konservatiivisen maailmankatsomuksellisen arvostusta. Runokielen muuttuminen on saanut monet runomitan vaatimat lyhennykset ja täytesanat tuntumaan kömpelöiltä tai kyseenalaisilta ratkaisuilta. Paradoksilta näyttää sekin, että juuri Koskenniemestä, yksinäisyyden ja pessimismin vannoutuneesta laulajasta, ”kosmisen vilun” tulkista, tuli itsenäisessä Suomessa aulis yhteistuntojen julistaja, ponteva ja johtava juhlarunoilija.

Vuonna 1906 Koskenniemi avasi suomalaiseen lyriikkaan uuden uran: Ranskan parnassolaisia muistuttavan ajatuspitoisen mieterunon. Uusromanttisten helkyttelyjen rinnalla hän puhui ”asiallista asiaa”. Häntä kiinnosti elämänfilosofia. ”Nuoruutemme pessimismi on hyödyllisenä painolastina elämämme purressa”, kuuluu muuan Koskenniemen aforismeista. Pessimismi on ominaista Koskenniemen varhaiselle lyriikalle.

Tyhjyyspaatos on syvimmillään Koskenniemen Elegioissa (1917), siinä on hänen siteeratuin runonsa ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin”. Antiikki sävyttää kokoelmaa voimakkaasti ja tarjoaa niin aiheita, kuvastoa kuin runomittoja (distikon).