Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Modernia naiskuvaa luomassa

by Juha Matti Nikolai Teppo last modified Feb 11, 2013 10:26 AM

 

1800- ja 1900-luvun vaihteessa naishahmot nousivat vahvasti esiin kirjallisuudessa ja samalla alkoi keskustelu uudesta naisidentiteetistä. Naisten esille tuloon vaikutti sekä heidän koulunkäyntimahdollisuuksien paraneminen että monien uusien naiskirjailijoiden ilmaantuminen kirjalliseen kenttäämme. Minna Canthin (1844–1897) jalanjäljissä kulkivat vahvimmin Maria Jotuni (1880–1943), L. Onerva (1882–1972) ja Aino Kallas (1878–1956). Aiemmin naistenaseman pohtiminen liittyi enemmän naisten yhteiskunnallisiin ongelmiin, mutta nyt kysymys uudesta naisesta kytkeytyi seksuaalisuuteen. Vaikka naishahmot näkyvät nyt kirjallisuudessa ja julkisessa elämässä paremmin, naisemansipaation ja uuden naisen kannattajien joukko oli varsin pieni. Yleisesti naisten vapautumiseen suhtauduttiin hyvin kriittisesti.

 

Vuosisadan alun naiskirjailijoilla ei ollut yhtenäistä ajatuslinjaa ja he valitsivat hyvin erilaisia tapoja uuden naisidentiteetin rakentamiseen. Seksuaalisuuden voi kuitenkin nähdä olevan läpi leikkaavana teemana kaikilla niillä kirjailijoille, jotka pyrkivät naisten yksilöllisyyteen ja vapautumiseen. Naiskirjailijat kokivat, että nainen voi olla yksilöllinen, omaa elämäänsä ohjaava ja itsensä tunteva ihminen vain, jos hän vapautuu seksuaalisista estoistaan ja tuntee oman halunsa. Uusi seksuaalisesti aktiivinen nainen leimattiin dekadentiksi ilmiöksi niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Jopa liberaalissa Päivälehdessä näitä vapaan rakkauden profeettoja luonnehdittiin sairaiksi, patologisiksi ja vaarallisiksi tapauksiksi. Myös useat naisliikkeen johtohahmot allekirjoittivat Päivälehden tapaiset lausunnot.

 

Maria Jotuni oli L. Onervan ohella ensimmäisiä yliopistokoulutuksen saaneita ja päätoimisesti kirjailijana toimivia naisia. Hän esitti tuotannossaan selkeästi kuinka ristiriidassa naisen unelmat ja todellisuus ovat. Jotuni kehitti modernia proosakerrontaa luomalla äärimäisen pelkistetyn novellimuodon. Hänen kerrontansa oli totutusta poikkeavaa, koska se saattoi olla niin dialogia kuin monologia ja yhtä hyvin puhelinkeskustelu tai kirje. Jotuni kuvasi naista nimenomaan yksilönä, mikä näkyy hänen naistennimillä nimetyissä novelleissaan (Aina, Margareta, Anita, Agnes jne.) Hän otti tuotannossaan eri yhteyksissä esiin myös perheväkivallan, seksuaalisen hyväksikäytön ja insestin. Lisäksi hänelle tärkeitä teemoja olivat omanedun tavoittelu sekä itsekkyys. Jotuni oli aikansa kohukirjailija, jonka novellikokoelman Rakkautta (1907) naisliike tuomitsi ja perusteli tämä sillä, että novelleissa esiintyi avoimesti eroottisia naisia sekä naisten viettien ja vaistojen kuvausta.

 

L. Onerva häivytti taiteilijanimestään sukupuolensa, koska ei halunnut tulla kohdelluksi toisin kuin miehet. Kuitenkin Jotunin tavoin myös hän sai naisasialiikkeeltä penseän vastaanoton teoksestaan Mirdja (1908). Teoksen katsottiin kilpailevan irstaudellaan mieskirjailijoiden teosten kanssa. Mirdjassa moderni naiseus ilmenee ristiriitaisuuden kokemuksena ja pyrkimyksenä eheyteen. Päähenkilö Mirdja on vapaan rakkauden kannattaja, joka tukee minuuttaan miesten avulla. Epäonnistuminen naisena ja taiteilija, lapsettomuus ja menestyksen puute tekevät hänestä puolinaisen ja keskeneräisen, onnettoman ihmisen. Koskaan aiemmin ei suomalaisessa kirjallisuudessa ollut nähty näin syvälle menevää naiseuden problematiikkaa. Mirdja oli myös kirjoitustavaltaan rohkea. L. Onerva hajautti teoksen useisiin eri jaksoihin ja siinä etualalla olivat sisäinen monologi ja dialogi, kertojan osuuden jäädessä hyvin pieneksi. L. Onerva puhui naiseuden puolesta myös runokokoelmissaan Sekasointuja (1904), Runoja (1908) ja Särjetyt jumalat (1910). Niissä kuuluu avoin subjektiivisuus, johon kätkeytyy nietzscheläinen arvojen uudelleen arviointi naisen näkökulmasta.

 

Käsitykset naisesta muuttuivat hitaasti, vaikka naisten yhteiskunnalliset oikeudet olivatkin lisääntyneet 1900-luvun alussa. Naiskirjailijoille arjen velvollisuuksien ja luovan työ välillä oli iso ristiriita. Tämä näkyy Aino Kallaksen tuotannossa, jossa on toistuvana teemana naisen kahtiajakautuminen. Esimerkiksi teoksessa Sudenmorsian (1928) Kallas kuvaa kuuliaisen vaimon Aalon muuttumista suden morsiameksi ja tuo näin esille naisen molemmat puolet – arkiminän ja ”pimeämmän” luovan puolen. L. Onervan tavoin Kallas antoi minälle puheenvuoron, mutta hänen näkökulmansa ei ollut kuitenkaan naisen vaan hän laittoi mieskertojan pohtimaan naista. Näin hän sai esiin patriarkaaliset käsitykset, koska mies ei ymmärrä naista. Kallas etäännytti kerrontansa virolaiseen aiheistoon sekä keski-aikaiseen balladi- ja kronikkamuotoon. Tätä varten hän Volter Kilven tavoin kehitti oman ilmaisukielensä.

 

Ks. Kirstinä Leena, 2000, Kirjallisuutemme lyhyt historia, s. 136–140; Suomen kirjallisuushistoria 2, 1999, Rojola Lea (toim.), s. 155–162