Symbolismi ja Karjalan kaipuu

tekijä: Juha Matti Nikolai Teppo Viimeisin muutos maanantai 11. helmikuuta 2013, 10.23

 

Modernismin aloittanut symbolismi tuli maailmalla tunnetuksi jo 1880-luvun puoliväliin mennessä ja alkoi myös Suomessa murtaa realismia 1890-luvulta lähtien. Suomessa symbolismiin liittyi kiinteästi kansallisen identiteetin kysymys, joka askarrutti myös kirjailijoita. Juhani Aho näki Suomalaisessa teatterissa syksyllä 1890 Calderónin näytelmän Elämä on unta, joka sai hänet pohtimaan realismin ja muiden taidesuuntien suhdetta toisiinsa. Tämän pohdinnan tuloksena syntyi lastu ’Teatterista tullessa’, joka oli ensimmäisiä merkkejä taiteellisesta suunnanmuutoksesta. Päivälehdessä oli myös aiemmin ilmestynyt pääkirjoitus, jossa tähdennettiin oman maan luonnon ja erityisesti Karjalan merkitystä taiteilijoiden aihepiirinä. Kaikkien alojen taiteilijat alkoivat hakea innoitusta Karjalasta ja koskaan aiemmin tai myöhemmin ei eri taiteenalojen välinen yhteistyö ole ollut niin kiinteää kuin tänä myöhemmin karelianismiksi kutsuttuna aikana.

 

Aikakautta on kutsuttu Suomessa myös kansallisromantiikan tai Eino Leinon nimeämänä kansallisen uusromantiikan kaudeksi, joka kattaakin pidemmän ajan kuin karelianismi, jonka huippukausi oli ohi jo vuoden 1896 vaiheilla. Monista nimistään huolimatta tämä 1890-luvulta 1900-luvun alkuvuosikymmeniin kestänyt kausi oli Suomen symbolismin aikaa, joka on osa vuosisadanvaihteen käännöstä realismista modernismiin. Suomalaisen symbolismin juuret ovat niin kotimaan tapahtumissa kuin kansainvälisissä vaikutteissa.

 

Kansallinen väritys oli suomalaisen symbolismin erityispiirre, joka avasi yhteyksiä sekä eteen että taaksepäin. Se sai näin suosiolliseksi myös ne, jotka olivat realismin aikana suhtautuneet nyrpein mielin esiin marssivaan arkipäivän kuvaukseen. Kansainvälisiä vaikutteita haettiin nimenomaan Ranskan symbolismista, jossa monet kirjailijat ja kuvataiteilijat vierailivat. Myös tanskalainen kriitikko Georges Brandes toimi suunnannäyttäjänä suomalaisille kirjailijoille ja Suomen vierailullaan häneen päästiin tutustumaan myös henkilökohtaisesti, mm. Minna Canth oli hänen kanssaan kirjeenvaihdossa.

 

Vahvasta kansallisesta muodostaan huolimatta, Suomessa omaksuttiin ainakin seuraavat symbolismille tyypilliset piirteet: kirjallisuuden pitää saavuttaa jonkin ”syvempi totuus” tai ”todempi totuus”, joka piilee näkyvän arkitodellisuuden takana. Tämä todellisuus tulee ilmaista symbolein ja kuvin. Kirjailijan tärkeimmäksi ominaisuudeksi nousee mielikuvitus ja intuitio ja runouden tulee suggeroida sieluntiloja. Suomen symbolistisiin aatteisiin kuului romanttinen luonnon ja kaikkeuden jumalallisuuden korostaminen, tolstoilainen pasifismi ja kaipuu esiteolliseen aikaan. Symbolismin ohella myös muut modernistiset piirteet alkoivat esiintyä kirjallisuudessa. Eino Leinolla ja Volter Kilvellä esiintyi myös Nietzscheläistä individualismia ja Otto Mannisen sekä V.A. Koskenniemen lyriikassa toteutui symbolismin muotitietoisuus. Estetismi ja dekadenssi ilmenivät sekä Joel Lehtosen että Volter Kilven vuosisadanvaihteen tuotannossa. Myös naisidentiteetti nousi keskeiseksi kysymykseksi ja sitä käsittelivät L. Onerva, Aino Kallas ja Maria Jotuni.

 

Vuonna 1899 Suomessa alkoi helmikuun manifestilla ns. sorto- tai routavuodet, jotka vaikuttivat Suomen symbolismin kauteen. Venäjän hallintovallan lisääntyminen vaikutti tiukentuvana sensuurina ja kokoontumisvapaus poistettiin lähes kokonaan. Helmikuun manifestia seuranneena vuonna tuli voimaan myös kielimanifesti, joka määräsi keskus- ja hallintokieleksi venäjän. Taistelua oikeuksista käytiin kansalaisadressein ja taiteen keinoin.

 

Ks. Katsomuksen ihanuus. Kirjoituksia vuosisadanvaihteen kirjallisuudesta, Lyytikäinen Pirjo, Kalliokoski Jyrki ja Kantokorpi Mervi (toim.), 1996, s. 27; Kirstinä Leena, 2000, Kirjallisuutemme lyhyt historia, s. 110–121; Laitinen Kai, 1991, Suomen kirjallisuuden historia, s. 232–236; Suomen kirjallisuushistoria 2, Rojola Lea, s. 12–13