Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

Uuno Kailas

by Risto Tapani Niemi-Pynttäri last modified Feb 11, 2013 10:43 AM

 

Merkittävä sotienvälisen ajan suomenkielisenä runoilija on Uuno Kailas (1901-33). Hänestä tuli runoilijakohtalon prototyyppi: sairaus, sisäänpäin kääntyneisyys, kireä kamppailu eettisten ongelmien kanssa, köyhyys ja varhainen kuolema.

Kailas julkaisi viisi kokoelmaa - Tuuli ja tähkä (1922), Purjehtijat (1925), Silmästä silmään (1926), Paljain jaloin (1928), Uni ja kuolema (1931) -, joista varhaisimmissa on kosketuksia Baudelaireen ja saksalaisten ekspressionistien tuskalyriikkaan. Myöhäistuotannossaan hän kääntyi tiiviiseen, lakoniseen klassismiin, mutta hänen asenteensa pysyi suunnilleen samana. Alusta loppuun asti hänen tuotantonsa on ankaraa sisäistä tilintekoa, itsetutkistelua, oikean tien etsintää.

Tämä ankaran itsetutkistelun linja on usein johdettu Juhani Siljoon. Vaikka hänen runoudessaan oli monia muitakin piirteitä, häntä pidettiin yksipuolisesti kirjallisuutemme puhdasotsaisena minuutensa rakentajana. Parhaiten häneltä muistettiin lauseet kuten ”Olla joka hetki tosi!” tai ”Eetillisyys on runouden hengitys”.

Tämä eettisen rigorismin linja on Siljon jälkeen kiehtonut monia runoilijoita, joille elämä on näyttäytynyt kamppailuna omaa pienuutta vastaan ja kirjoittaminen on raporttia tästä taistelusta.

”Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun”

Ilmeistä on, että runouden eettiseltä rigorismilla on taustatekijänä uskonto. Kailaan kamppailua voi kuvata kristillisin termein: kärsimyksen, katumuksen, parannuksen tai armon käsittein.

Kun Kailas isänmaallisessa runossaan Ceterum censeo sanoo ”Kaksi on tarpeen: seisoa vaivoin, ynnä: vahva olla”, voi säkeet lukea yhtä hyvin sisäisen kuin ulkoisen tilan kuvauksena. Ulkoinen konflikti ja sisäinen pakko on yhdistetty ja päinvastoin, sielullisen kilvoittelun heroismista on vain askel käytännön sankaruuden ylistämiseen.

Tämä on symbolismin ohjelmaa; mutta kauneuden tavoittelusta runoileminen oli muualla Euroopassa jäänyt vuosisadan vaihteeseen; toisen maailmansodan edellisessä ja vielä jälkeisessäkin Suomessa siitä kirjoitettiin runsaasti. Runoilijoiden kauneuden- ja harmoniankaipuu hakeutui pois ulkomaailmasta, eettiseen kilvoitteluun liittyi estetisoivia, jopa arveluttavan narsistisia piirteitä.

Uuno Kailasta on edellä käsitelty melko kielteisesti eettisen rigorismin esimerkkinä, mutta se voidaan nähdä myös myönteisessä valossa. Kailas vertaa sydäntään simpukkaan ja sanoo: ”jos luo se helmen hyvän, / luo kivustaan se sen.” Juuri näin sekä Kailaan kohdalla kävi. Sitä järkyttävämmältä näyttää tätä taustaa vasten Kailaan kehitys, joka johti hänet yksinäisyyteen ja eristyneisyyteen:

Ei ystävän, vieraan tulla
ole ovea laisinkaan.
Vain kaks on ovea mulla,
kaks: uneen ja kuolemaan.

Kailaan kokoelman nimi Uni ja kuolema oli paljastava, sillä hän määritteli koko runoutensa piirin. Hän koki itsensä oman minänsä ja kohtalonsa vangiksi, mutta vaikka hän ei voinut hyväksyä mielensä pimentoja, hän silti saattoi havainnoida niitä. Kailaan tuotannossa herättää huomiota juuri tuo unennäkijälyriikka. Unet eivät olleet surrealistien kaoottisten ja vitaalisten näkyjen kaltaisia, vaan haaveita joiden takana kangasteli kauneuden idea inhimillisen pyrkimyksen korkeimpana, vammattomana päämääränä. Kailaalle kauneus oli ”untemme sisar”, opas vaellustiellä; Sarkia puolestaan koki kauneuden puutteen suoranaisena fyysisenä kärsimyksenä.

Kaila tarkkaili itseään ja merkitsi muistiin poikkeavat reaktionsa ja pakkomielteensä. Toisinaan hän kirjoittaa kuoleman rajasta, toisinaan hän ahdistuksesta, syyllisyydentunnosta, persoonallisuuden hajoamisesta niin toteavin sanoin, että lukija kokee runon ahdistuksen omakseen:

Kailaan runoutta voi tarkastella psykologisesti, kuinka säröinen runoilija kääntyi kirjoittamaan sidonnaista runomittaa ja valoi näkynsä tyyliasuun, joka iskevyydessä kilvoittelee Otto Mannisen kanssa. Mutta jos pidetään Kailaan runoutta pelkkänä psykologisena todistuskappaleena, jää siitä hyvin olennainen puoli näkemättä. Kannattaa irrottaa se tekijän henkilöstä ja tarkastella sitä runoilijan henkisen kehitystien ilmauksena. Silloin piirtyy näkyviin jäntevä ja vaikuttava kaari, paljastuu Kailaan korkea tragiikka.