Skip to content. | Skip to navigation

Jyväskylän yliopiston Koppa

HUOM! Kopan käyttö päättyy 31.7.2024! Lue lisää.


Navigation

1960-luku kirjasotien vuosikymmen

by Juha Matti Nikolai Teppo last modified Apr 15, 2008 11:53 AM

1950-luvulla alkoi julkisuuden tiukka linja löystyä, mutta silti monet teokset aiheuttivat kiivasta keskustelua ja saivat mielipiteiltään jakaantuneen vastaanoton vielä 1970-luvulla. Kiivainta kirjasotien aikaa oli kuitenkin 1960-luku, jolloin kirjoittajien ja yleisön odotukset ja maailmakuvat olivat räikeimmässä ristiriidassa keskenään. Heti sodan jälkeen kiistoja synnytti nimenomaan sotaa käsittelevät teokset kuten Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu (1946), Väinö Linna Tuntematon sotilas (1954) ja Paavo Rintalan Sissiluutnantti (1963).

 

1960-luvun kirjasodissa ei ollut kyse enää pelkästään sodasta ja sen kuvauksesta vaan niissä palattiin kestoteemoihin, seksuaalisuuden ja uskonnollisuuden tabuihin. Nämä aiheet saivat myös yleisempää merkitystä. Kun myös taiteellista esittämisvapautta alettiin rajoittaa, päädyttiin kyseenalaistamaan käsitys taiteesta todellisuuden heijastajana. Kirjasotia ei käyty varsinaisin taideteoreettisin termein, mutta ne muuttivat kuitenkin koko kirjallisuuden vastaanottohorisonttia. Tämä vaikutti siihen, että 1960-luvun jälkeen myös realistisia teoksia on luettu kirjallisina esityksinä eikä vain todellisuuden heijastuksina.

 

Sotakuvauksella vielä 1960-luvulla kohahdutti Paavo Rintala, jonka trilogia Mummoni ja Mannerheim (1960–1962) aiheutti keskustelua vuosikymmenen alussa. Varsinaisen kirjasodan aloitti kuitenkin hänen teoksensa Sissiluutnantti, jonka lottien ja sotilaiden väliset seksikohtaukset olivat liikaa lukijoille. Huolimatta yli sadan palstamillimetrin kiistelystä ja upseerien julkilausumista oikeustaistelua tai ostoboikottia ei saatu aikaiseksi. Kiistely ja sen kautta tullut julkisuus vain lisäsi teoksen myyntiä.

 

Myös koululukemistosta käytiin julkista keskustelua, esim. Alpo Ruthin Kämppä (1969) ja Lasse Raustelan Piura (1974). Tytti Parraksen ylioppilasromaani Jojo (1968) aiheutti keskustelua aborttikohtauksensa vuoksi, mutta oikeustoimiin ei niin häntä kuin edellä mainittuja kirjailijoitakaan vastaan lähdetty.

 

1960-luvin kirjasodista dramaattisin ja kauaskantoisin oli Hannu Salaman romaanin Juhannustanssit (1964) aiheuttama kohu. Kriitikot ylistivät Salamaa, mutta suurempaa huomiota teos sai, kun sen huomasi arkkipiispa Martti Simojoki, joka nosti esiin kysymyksen teoksen sisältämästä jumalanpilkasta. Tämä synnytti paljon keskustelua ja Kokoomuksen alulle paneman eduskuntakyselyn saattelemana Salama haastettiin oikeuteen. Salama yllätti kaikki tunnustamalla avoimesti, että teoksella oli tarkoitus pilkata ja loukata kansalaisten jumalkäsitystä ja uskonnollisia tunteita. Hän totesi vielä, että nämä seikat eivät kuitenkaan olleet teoksen koko tarkoitus. Kolmivuotisen oikeudenkäynnin jälkeen Salama tuomittiin ehdonalaiseen vankeuteen ja menettämään teoksesta saatu taloudellinen hyöty valtiolle. Juhannustanssit määrättiin sensuroitavaksi ja hetken vaikutti siltä, että kulttuurikonservatiivit olisivat voittaneet.

 

Jumalanpilkkaoikeudenkäynti nähtiin kuitenkin yleisesti farssina ja osoituksena suomalaisen oikeusjärjestelmän jälkijättöisyydestä. Näin ollen kirjailija ja häntä tukenut nuorempi sukupolvi oli saavuttanut moraalisen voiton. Tämä tunne vain vahvistui, kun presidentti Kekkonen armahti Salaman vain muutaman kuukauden jälkeen tuomion langettamisesta. Näin yleisedistyksellinen henki sai siunauksen valtiovallan taholta.

 

1960-luvun kirjasodilla oli varmasti poliittinen merkitys, sillä ne antoivat nuorelle nousevalle vasemmistopolvelle uskonvarmuutta, kun ne piirsivät esiin vanhemmanpolven pikkusieluisuuden. Vieläkin kauemmas kirjasodat vaikuttivat siten, että ne pakottivat pohtimaan ja kirjoittamaan uudelleen taideteosten tulkintasääntöjä. Salama-oikeudenkäynnin lopputulos vahvisti sitä näkemystä, että 1960-luvun puolivälissä suomalainen tulkintayhteisö alkoi olla niin hajaantunutta, että mikään taho ei voinut tehdä lopullista tulkintaa mistään sanataideteoksesta. Tämä uusi tulkintayhteisö myös arvotti yksilön sananvapauden korkeammalle kuin sanavapauden joillekin mahdollisesti tuottaman kärsimyksen.

 

Ks. Kirstinä Leena, 2000, Kirjallisuutemme lyhyt historia, s. 194–195; Suomen kirjallisuushistoria 3, 1999, Lassila Pertti (toim.), s. 220–226